Avainsana-arkisto: merkityksellisyys

Suuri tuntematon

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla.

Ivan Shishkin, "Fallen tree. Siverskaya", 1879.

Ivan Shishkin, ”Fallen tree. Siverskaya”, 1879.

Pieni mieli, ajattelu, mielikuvitus liikkuu ainoastaan tunnetulla alueella. Sen ulkopuolella oleva on käsittämätöntä. Kirjamellisesti. Meri on käsittämätön. Tähtitaivas on käsittämätön. Syntymä on käsittämätön. Kuolema on käsittämätön.

Ihmisellä on tarve tietää ja hallita. Mutta miten voin tietää tai hallita käsittämätöntä? Miten minä, joka olen tietoinen, hereillä, koen tässä hetkessä ja paikassa, voisin olla yhtä tuon suuren tuntemattoman kanssa?

Ajatteleva minä haluaisi hallita kaikkea, samoin kuin omaa kehoa, tietää ja ohjata. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Vauvasta lähtien olen joutunut pettymään, kun maailma ei tottele. Hiukan olen oppinut, mutta alitajuinen fantasia elää edelleen.

Käsittämättömän kanssa voi olla kosketuksissa. Olen tunnetun reunalla, suuren tuntemattoman rajalla. Itseasiassa olen koko ajan, jos vain sallin itseni kokea sen. Suuri tuntematon on aika, paikka, tulevaisuus, syvyys. Kun käännän katseeni – suuri tuntematon on toiset ihmiset, koirat, linnut, kaikki tuntevat olennot, myös naapuri tässä zazenkaissa ja läheiset. Lähellä voi olla kaukana.

Zen

Mitä zen on? Tulla paremmaksi tai onnellisemmaksi? Ponnistella kohti omaa ja annettua ideaalia, mielikuvaa?

Olisiko merkityksellisempää kohdata suuri tuntematon? Toinen ihminen? Tässä ja nyt? Löytää rohkeus luopua tunnetusta ja kohdata hallitsematon? Ottaa vastuu siitä mitä valitsen seuraavaksi?

Se on mahdollista vain tässä ja nyt. Muu on mielikuvitusta, fantasiaa, projektiota tunnetusta tuntemattomaan.

Zazen

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata tuntematon. Vähitellen se osa mielestä, joka on huolissaan, rauhoittuu. Tietenkin mieli läikähtelee; tuntemukset ja olotilat tulevat ja menevät. Zazen rakentaa turvallisen perustan olemiselle.

Pysyttelen tunnetun rajalla, siis tässä paikassa ja hetkessä. Yritän uudestaan, ja uudestaan. Palaan harjoitukseen. Vähitellen mieli rauhoittuu ja kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Se paljastuu tälle subjektille hetki hetkeltä ja tässä paikassa. Sokeat halut, pelko ja huoli, vievät jatkuvasi muualle. Mutta mieleni on oppinut palaamaan tähän hetkeen.

Eräänä päivänä olen olemassa toisella tavalla. Minä tapahtuu. Kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Kuten Buddhasta kerrotaan Timanttisuutrassa: Heräsi, kävi kerjäämässä, söi, peseytyi, istui ja kohdisti huomionsa siihen mitä hänellä oli edessään.

Surutyö

Tällainen maailmaan liittyminen on mahdollista kun päästän irti itsen erillisyydestä. Annan huolen päättyä.

Kuinka uskallan päästää irti tunnetusta ja turvallisesta? Mitä minulle sitten käy? Erityisesti suhteessa muihin ihmisiin, uskallanko olla haavoittuvainen? Ottaa pettymykset ja luopumisen vastaan.

Tämä on mahdollista, kun päästän irti myös menneestä kivusta. Mieli projisoi menneen tulevaisuuteen, ja tietenkin yrittää välttää kipua. Menneen tuskan käsittelyä kutsutaan surutyöksi. Sen oppiminen, depressiivinen positio, on keskeinen osa varhaista yksilönkehitystä. Sureminen liuottaa krampit aivoista. Sureminen liuottaa menetykseen liittyvää tuskaa ja pelkoa, ja mahdollistaa liittymisen.

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata myös tuskallinen menneisyys. Sitä tapahtuu väistämättä harjoituksen myötä. Kun mieli hiljenee, menneisyyden traumat putkahtavat tietoisuuteen. Muistijälkiin on hyvä suhtautua kuten muihinkin ilmiöihin, joihin huomio tässä hetkessä kohdistuu. Hyväksyy, ei kiellä, mutta merkityksellisempää kuin jäädä muistoihin ja mielikuvitukseen on kohdata suuri tuntematon, tässä ja nyt. En jää märehtimään, koska seuraava hetki on todellinen ja kiehtova. Tällä tavoin surutyö tapahtuu zazenissa luonnollisesti ja sopivina annoksina. Jos tarpeen, zazenin ulkopuolella voi käyttää kaikkia viisaita keinoja kuten terapiaa.

Tavallista

Muutama päivä sitten olimme koirien kanssa metsässä kävelyllä. Näimme vanhan kaatuneen kuusen, jonka tiheät oksat olivat naavan peitossa. Otin kuusen sisääni. Näin sen vatsallani. Metsässä kävellessäni polku on mieleni sisällä. Ei mitenkään kuohuttavalla tai erinomaisella tavalla, vaan tavallisesti, huolettomana.

”Ei ahdista”

Arska kävi johdannolla 2009. Hän on suunnilleen 50 vuoden ikäinen ja tekee yrittäjänä fyysistä työtä. Arska kuvailee itseään huonoksi oppijaksi. Hänen on vaikea uskoa, kun sanon että harjoitus sujuu hyvin. Tai että hän on keskimääräistä sitkeämpi ja että se näkyy tuloksissa. Hän varmistaa kuulemansa aina moneen kertaan. Monelle muullekin olisi kyllä hyväksi varmistaa kuullun ymmärtäminen yhtä hyvin, kun keskustellaan harjoituksesta.

Arska on joskus käynyt retriitillä ja muutaman kerran kokopäivän meditaatiossa tapaamassa opettajaa. Pitkään istuminen on jo tuskallista hänelle, sillä fyysinen työ on kantanut veronsa. Siitä huolimatta Arska istuu kuitenkin sitkeästi joka päivä suunnilleen tunnin.

”Tämä on vähän niinkuin minun harrastukseni. Joskus tulee istuttua enemmänkin, ja joskus se on vaikeaa, mutta olen yrittänyt istua joka päivä.”

kilpikonna

Kaukoidän kulttuureissa kilpikonna edustaa paitsi pitkää ikää, myös määrätietoisuutta, sitkeyttä – ja onnellisuutta.

Arska ei juurikaan käy zendolla. Hän soittaa minulle kerran pari vuodessa ja kyselee asioita tai raportoi missä mennään. Keskustelemme perusteellisesti harjoituksesta. Aluksi tuli tuttuja kysymyksiä:

”Mitä kun tulee muita ajatuksia? Pitäisikö aina aloittaa ykkösestä?”

”En ole hyvä tässä, mutta olen kuitenkin yrittänyt istua joka päivä. Miten voisin varmistaa että teen tätä oikein?”

Välillä talousasiat ovat ahdistaneet:

”Ahdistaa tosi pahasti. Mutta olen yrittänyt istua säännöllisesti. Se tuntuu vähän helpottavan.”

Eräänä aamuna tulee äärimmäisen liikuttava raportointipuhelu, autosta. Minäkin olen matkalla töihin. Ehkä Arskalla oli kiire päästä jakamaan kokemuksensa:

”Voiko se johtua zazenista kun ei ahdista. Olen koko ikäni ollut ahdistunut, ja se on vaikuttanut moneen asiaan. Yhtäkkiä huomasin, että vaikka yrittäjän talous on epävarmaa, niin enää ei ahdista. ”

”Vaimokin sanoo, että minulle on nykyään helppo puhua kun en räjähdä arvaamatta.”

Viimeisin puhelumme oli noin vuosi sitten, neljä vuotta johdannon jälkeen. Pohdimme mihin suuntaan harjoitus voisi kulkea ja mitä kirjoja olisi tarjolla suomeksi.

Mielessäni ajattelin, että harjoitus alkaa kypsyä luonnollisella tavalla. Kun ahdistus on hellittänyt, niin uteliaisuus ja ihmettely alkaa orastamaan aivan itsestään. Huomio siirtyy omasta hyvinvoinnista siihen, miten liityn tähän maailmaan. Zenin polulla Koan ja Shikantaza -harjoitukset syventävät tätä yhteyttä ja tuovat merkityksellisyyttä elämään.

Kysyin Arskalta luvan tämän tarinan julkaisemiseen, sillä harvakseltaan toteutuva suhteemme on ollut minulle merkityksellinen. Ajattelin myös, että hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin harjoittajia epätoivon hetkellä. Hän vastasi:

”Ahdistus on pysynyt poissa. Parin kuukauden lievä ahdistusjakso oli, mutta otin istumisen tehokuurin ja johan helpotti. Lisäksi asioiden turha huolehtiminen on nyt vähäistä verrattuna aiempaan. Ärsytyskynnyskin eri ilmiöille on laskenut ihan rutkasti. Useimmat asiat, joista aiemmin voimakkaasti ärsyynnyin, eivät nykyään juurikaan nosta verenpainetta. Ymmärrän kyllä, että em. seikat eivät ole se varsinainen pointti tässä jutussa, mutta en pane pahakseni vaikka ohessa elämänlaatu paranee.”