Avainsana-arkisto: koan

Feynmanin koan

Richard Feynman on eräs kaikkien aikojen suurimmista fyysikoista, tarkemmin esim wikissä. Hän oli hyvin pidetty luennoija, joka pyrki tekemään asiat ymmärrettäviksi kuulijoille. Hänestä on paljon anekdootteja sekä videoita Youtubessa.

Koan-harjoituksessa etsitään ratkaisua suureen kysymykseen. Sitä tehdään ylläpitämällä kysyvää mielentilaa. Vähitellen kysymys kasvaa niin suureksi että löytyy ratkaisu, joka ylittää vanhan ja tunnetun. Tämä ratkaisu on kokemuksellinen ja kokonaisvaltainen. Siinä elää todeksi jotakin, jonka on saattanut ”tietää” aikaisemminkin.

Tässä videossa Feynman kertoo omasta elämänasenteestaan, joka on kannustava esimerkki kenelle tahansa koanin kanssa painivalle.

Puheessa on pieni sivupolku, jossa Feynman hieman turhautuneesti viittaa uskontojen tarinoihin. Julkaisija on turhaan nostanut sitä esille esimerkiksi videon nimessä. Suurin asia on tutkijan loputon uteliaisuus, rohkeus ja valmius oppia todellisuudesta, on se mitä tahansa.

Kristillistä vai buddhalaista sadetta

Norjalainen teologi Notto R. Thelle on kertonut seuraavan tarinan opiskelustaan zen-luostarissa 1970-luvulla. Tarina on osa puhetta
”The Sound of One Hand – Zen and Christian Spirituality” kirkon seminaarissa 3.3.2003.

The Sound of One Hand

En koskaan unohda ensimmäistä kohtaamistani Zen-mestarin kanssa Kiotossa 1970-luvun alussa.

-Miksi tulet tänne? Mestari kysyi varsin tylysti. -Teillä kristityillä on myös meditaatio ja rukous, eikö niin?
Vastasin, että hän oli oikeassa, mutta olin kiinnostunut näkemään buddhalaisuuden sisältä käsin, jos mahdollista. Lisäksi kristittynä odotin saavani jotakin buddhalaisuudelta.
-Miksi ihmeessä olet niin kiinnostunut oppimaan buddhalaisuudesta tai kristillisyydestä ylipäätään?
Hän ei tuntunut vaikuttuneelta. Minun täytyy tunnustaa, ettei tilanne tuntunut kovin mukavalta.
-Tänä iltana sataa, mestari jatkoi jonkin ajan kuluttua.
Istuimme hiljaa ja kuuntelimme. Sade putoili pehmeästi sammaleelle ja yrteille temppelin pihan puutarhassa. Yht’äkkiä kuului mahdoton kysymys:
-Onko se buddhalaista vai kristillistä sadetta?
Ajatukseni sinkoilivat ympäriinsä mielessäni, mutta sade kieltäytyi vastaamasta.
-Yksinkertaisesti sataa, hän lopulta sanoi.
-Tässä on kysymyksessä oleminen. Kaikki sinun teoriasi buddhismista ja kristillisyydestä erottavat sinut olemisen yksinkertaisesta ja perustavasta kysymyksestä.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun aavistin, että usko voisi itseasiassa erottaa minut elämästä. Tai mieluummin, että spekulaatiot ja pyhät selitykset voisivat luoda muureja, jotka sulkevat todellisuuden pois. Ehkäpä uskoni täytyi murentua, ennen kuin minusta voisi tulla todellinen kristitty? Jos minun kohtaamiseni Kristuksen kanssa ei ollut auttanut minua olemaan todellisella tavalla, ehkäpä en ollutkaan kohdannut häntä?

Eräänä päivänä mestari selitti minulle kuinka minun tulisi käydä meditaatiosaliin.

-Kun tulet zendoon, sinun täytyy hylätä kaikki ajatukset, ideat ja käsitteet. Jätä taaksesi teologiasi. Unohda Jumala.

Pohdin kysymystä jokusen aikaa. Onko se mahdollista? Tulin johtopäätökseen, että se olisi paradoksaalinen teko, joka voisi olla syvällisellä tavalla kristillinen. Buddhalaisetkin jättävät taakseen tavoitteensa ja ideansa Buddhasta, valaistumisesta ja vapautuksesta. Heidän täytyy toisin sanoen jättää Buddha meditaatiohallin ulkopuolelle. Kuitenkin ensimmäinen asia mitä salissa tehdään on kunnioittava kumarrus Buddha-patsaalle. Heidän tulee unohtaa Buddha, mutta Buddha on siellä. Samoin kristityt voivat unohtaa teologiansa; ottaa vapaata meditaatiosalin ulkopuolella olevasta jumalasta. Mutta hän on siellä kun he käyvät sisään – yhtä lähellä kuin hengitys ja sydämenlyönnit.

Zen ja jousella ampumisen taito

”Zen ja jousella ampumisen taito” on kirjaklassikko. Tiivis, kaunis ja antoisa. Saksalainen professori Eugen Herrigel kertoo kuinka opiskeli jousiammuntaa 1950-luvun Japanissa Kenzo Awan oppilaana.

Eugen Herrigel Opettaja aloitti ensimmäisen oppitunnin ihailemalla jousen kaunista kaarta. Sitten hän viritti jousen huolellisesti, venytti jännettä hieman ja päästi irti. Läsnäolijat vain kuuntelivat jousen ainutlaatuista ääntä. Seuraavaksi opettaja demonstroi kuinka ammutaan. ”Se ei ollut vain kaunista, vaan se näytti myös hyvin vaivattomalta.”

Seuraavaksi oppilaat yrittivät tehdä samoin. Opettaja antoi kärsivällisesti ja niukasti käytännöllisiä ohjeita. Lopulta Herrigel tuskastui ja sanoi ettei yksinkertaisesti pysty jännittämään jousta halutulla tavalla. Vasta sitten opettaja antoi keskeisen neuvon: ampuminen tapahtuu hengityksen rytmittämänä.

Aikanaan ryhdyttiin harjoittelemaan laukaisua. Sen tuli käydä kuten pikkulapsi päästää irti vanhemman sormesta, tai kuten vesipisara putoaa ruohonkorrelta. Se tapahtuu, sitä ei voi suunnitella, tietää tai hallita. Tästä tuli Herrigelille koan. Opettaja kieltäytyi selittämästä miten se tehdään. Herrigel epätoivoissaan keksi konstin joka näytteli onnistunutta laukaisua. Opettaja melkein hylkäsi hänet tämän huijauksen takia.

Eugen Herrigel Lopulta laukaisu onnistui ensimmäisen kerran, ja vähitellen yhä useammin. Opettaja korosti, että onnistumisesta ei pidä ottaa henkilökohtaista kunniaa. ’Se’ laukaisee, kun jousi jännitetään oikein. Keskustelu päätyi siihen, että opettaja pyysi Herrigelin salille illalla. Kirjan ehkä dramaattisimmassa kohtauksessa opettaja ampuu pimeään maalitauluun ensin napakympin ja toisella nuolella halkaisee ensimmäisen nuolen. Opettaja sanoi, että ’se’ osui. Herrigelin oli vaikea keksiä tähän selitystä.

Herrigelin laukaisu vakiintui, ja vähitellen hänen halunsa selittää asioita laantui. Lopulta hän sanoi opettajalleen:

”Pelkään, etten enää ymmärrä ylipäänsä yhtään mitään, yksinkertaisinkin asia on epäselvä. Minäkö viritän jousen, vai jousiko virittää minut täyteen viritykseen? Minäkö osun maaliin vai osuuko maali minuun? Onko ’se’ ruumiin kannalta henkinen vai hengen kannalta ruumiillinen – onko se molempia vai ei kumpaakaan? Tuo kaikki: jousi, nuoli, maali ja minä kietoudumme toisiimme, niin etten voi enää erottaa niitä. Jopa tarvekin erotella on häipynyt. Sillä niin pian kun otan jousen käteeni ja ammun, kaikki on niin selvää ja kirkasta, ja niin naurettavan yksinkertaista…”

Herrigel oli hyvin kiinnostunut mystiikasta jo Japaniin tullessaan. Keskustelut käytiin tulkin välityksellä, joten vivahteet jäivät usein varmistamatta. Niinpä romanttiset odotukset värittävät Herrigelin kokemuksen ja kertomuksen. Toisaalta hänellä oli länsimaiselle tyypillinen halu tiedon avulla kontrollointiin. Kesti aikansa, ennenkuin hän päästi irti käsityksistään ja antoi ’sen’ ampua. Näin käy usein kun aloittaa zen-harjoituksen. On yhtäaikaa romanttisia idealisaatioita, ja toisaalta tarve hallita ja tietää. Harjoituksen tekeminen on lääkettä molempiin.

Itseasiassa Kenzo Awa ei tehnyt mitään ’mystistä’. Hän esimerkiksi kertoi pimeässä ammutuista nuolista myöhemmin adjutantilleen ja piti nuolen halkaisua sattumana. Japanissa oman nuolen tärväämistä pidettiin jopa nolona.

Toisaalta jousiammunnan, tai zenin, polkua seuraamalla henkilökohtainen kokemus, ja sitä myöten valinnat ja tapahtumien kulku alkavat kehkeytyä (emerge) uudella tavalla. Niille on helppo löytää mystisiä tulkintoja, jos niin haluaa.

Kuinka sitten opettajan kokemus ja taito näkyivät käytännössä?

Ensimmäisessä kohtaamisessa opettajalla ei ole kiirettä. Hän pysäyttää oppilaat ja näyttää oman rakkautensa suurta vanhaa traditiota kohtaan. Miltä se näyttää, kuulostaa ja tuntuu. Hän virittää aloittelijan mielen, uteliaan ja valmiin tuntemaan. Hän luo turvallisuutta ja sallii idealisoivaa sitoutumista ja samalla pitää jalat maassa. Mutta mistä hän ei puhu? Kilpailusta, hyödystä, kaupankäynnistä, suunnitelmista, saavuttamisesta.

Käytännön opetus perustuu mallioppimiseen ja suorituksen korjaamiseen. Käänteentekeviä ohjeita on vain muutamia. Hyvä opettaja säästää näitä siihen, että aika on kypsä. Liian pitkä turhautuminen ei ole hyväksi, mutta jos neuvoo liian aikaisin, vastaus on ”Kyllä, kyllä, mutta minusta asian voi ajatella toisin…”

Kärsivällisyyttä koetellaan, kun ryhdytään harjoittelemaan irti päästämistä, kiipeämään lasista vuorta. Opettaja tietää oman kokemuksensa perusteella mitä odottaa. Hänen tärkein tehtävänsä on pitää oppilaan luottamusta yllä, saada tämä jatkamaan. Eräänä päivänä sitten tapahtuu ensimmäinen onnistuminen.

Mutta miten jousella ampuminen liittyy minun arkeeni? Minulla on joka hetki edessäni koan: ”Mitä teen seuraavaksi?” Haluan tehdä hyviä valintoja. Onko se ”…niin selvää ja kirkasta, ja niin naurettavan yksinkertaista…”

Lähteitä:

  • Eugen Herrigel: ”Zen ja jousella ampumisen taito”
  • Japanilaisen tutkijan kritiikki. Yamada Shoji: ”The Myth of Zen in the Art of Archery”
  • Victor Sōgen Hori: kritiikin kritiikki

  • Shibayaman Mumonkan

    Tämä ei ole kirja-arvio, vaan rakkaudentunnustus. Zenkei Shibayaman ”Zen Comments on Mumonkan” on ollut minulle käänteentekevä kirja. Se on edelleen ylivertaisesti paras zenistä kirjoitettu kirja, kristallinkirkas lähde. Sen lempeä ja taidokas ilmaisu asettaa tarjolle vuosisatojen kokemuksen, huolellisesti kiteytettynä, taidolla joka seuraa 50 vuoden opetustyöstä.

    Junamatkan seuralainen, risaiseksi selattu.

    Olen joskus jo maininnutkin, että sain tämän kirjan veljeltäni, joka oli ostanut sen divarista. Painos oli loppu, ja kirja oli itseasiassa harvinaisuus.

    Jo lukiessani Mumonkania ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota kuinka kauniisti kappaleet on muotoiltu. Niissä on kerronnallinen kaari, joka välittää hallitun viestin. Näin, vaikka en yleensä kiinnitä kielellisiin asioihin huomiota.

    Kirjassa esitellään Mumonkan, klassinen kokoelma koaneja, zen-paradokseja. Tämän kirjan erityinen arvo ovat teishot, opetuspuheet, joissa Shibayama kommentoi jokaista koania, kuinka niitä käytetään harjoituksessa, ja kuinka ne liittyvät zen-traditioon. Olen kääntänyt näytteeksi ensimmäisen koanin ”Mu”.

    Shibayamasta henkilönä löytyi ainoastaan muistokirjoitus, josta ote alempana. Shibayaman oppilas Keido Fukushima jatkoi opettajansa jalanjäljillä, harjoitti kalligrafiaa ja teki opetusmatkoja USAhan. Jeff Shore oli puolestaan Fuksuhiman oppilaana 80-luvulta, ja on ilmeisesti ensimmäinen länsimainen, joka on käynyt läpi 25 vuotisen Rinzai-zen koulutuksen japanilaisessa luostarissa.

    Tässä ote Shibayaman yliopistoluennolle osallistuneen kertomus:

    Personal encounter…”University of California, on the occasion of his first visit to the U.S. (1965)

    The Abbot was an exceptional individual, and if I have ever met a human being whom I considered to be fully enlightened, it was he. One of the extraordinary things about his persona was that, when he was not doing anything, just sitting, for example, he appeared not to be present, at all, like a dead log. When he spoke, however, light seemed to suddenly burst from him, flooding the room, and one could sense his entire being fully there. But it was his laughter that impressed me the most, a deep, resonate sound that was full of humanity, and seemed to issue from the depths of being itself.”

    Kapleaun perimyslinjan perustaja Sogaku Harada Roshi on ollut Shibayaman opettajan opettajan oppilaana ja saanut tältä Inkan eli tunnustuksen oivalluksesta ja luvan opettaa.

    Mikä zenissä on se johon rakastuin? Mikä juuri tässä kirjassa osui kohdalleen?

    ”Se on tässä.”

    Shibayamalla on yksi viesti. Hän kertoo suoraan, yhä uudelleen, että jokaisen on itse mahdollista päästä äärettömän äärelle, ja olla yhtä sen kanssa. Tässä. Myös minun.

    Ei niin, että joku sanansaattaja kertoisi miten asiat ovat. Ei niin, että suggeroisin itseni uskomaan johonkin viestiin. Shibayama erottaa zen-buddhalaisen tradition zen-kokemuksesta. Ensimmäinen on sormi, toinen on kuu.

    Tätä olin etsinyt 20-vuotiaasta lähtien.

    Todellisuuden kohtaaminen on yksilölle äärimmäisen merkityksellistä. Absoluuttisesta näkökulmasta se on merkityksetöntä, yhtä hyvä kehityskulku kuin mikä muu tahansa. Ainoastaan sisäsyntyinen motivaatio saa oikeasti syventymään suureen kysymykseen. Siksi valinta on sinun.

    Shibayama pitää kiinni tästä periaatteesta ja taluttaa isoäidillisellä lempeydellä lukijan kohtaamaan suuren tuntemattoman. Yhä uudestaan ja uudestaan, erilaisten tarinoiden kautta, lisäten yksityiskohtia ja merkityksiä. Hän näyttää, kuinka traditio auttaa suuren kysymyksen äärellä.

    ”Elämä on uni,
    ei koska se olisi valheellista,
    vaan koska se on todellisempaa
    kuin miltä näyttää.”

    — Taolainen sanonta

    Japanilaista opetustyyliä on kritisoitu siitä, että se ei ”sovi” länsimaalaisille. Ehdottomat mieli- ja kielikuvat otetaan kirjaimellisesti ja niistä saadaan suorituspaineita. Länsimaista rakkaudesta kertovaa kirjallisuutta voisi kritisoida samoin perustein.

    Zenillä voi olla hyödyllisiä seurauksia, esimerkiksi keskittymiskyvyn paraneminen tai hyväksyvä läsnäolo. Mutta rakastuminen mullistaa elämän.

    Hyötynäkökulmaan liittyy ehdollinen toiminta. Ehkä jos. Sitten kun. Rakkaus on ehdotonta, siis ei-ehdollista.

    Jeff Shoren ”THIS is not a state of mind” ilmeisestikin demonstroi tapaa, kuinka japanilaiset roshit puhuvat. Viesti resonoi hyvin Shibayaman Mumonkan -kirjan kanssa.

    Rakastumiseen liittyy idealisaatiota ja unelmia. Ne ovat käyttövoimaa, motivaatiota pitkälle rakentavalle suhteelle. Tradition kokemus, opettaja sekä kokeneet harjoittajat ovat suureksi avuksi, kun jalostaa näitä unelmia todellisuudeksi.

    Zen liitetään moneen käytännölliseen ilmiöön. Tarjolla on mindfulness, zen ja psykologia, zen ja hyväntekeväisuus. Hyvä niin. Haluan muistuttaa zenin alkuperäisestä viestistä, oivalluksesta, kärsimyksen päättymisestä. Ettei kuitenkin kävisi kuten joululaulussa: ”Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.”

    Sumiko Kudo oli Shibayaman kääntäjä. Tämä ote muistokirjoituksesta selittää osaltaan miksi kirjasta tuli niin vaikuttava.

    ”Though busy as Chief Abbot over some five hundred Zen temples, for three years he worked at this translation, concentrating on the work during winter months on the island of Hawaii, and for a month in summer in the mountains of Japan. Together with the Hekigan-roku, the Mumonkan has been studied and treasured by Zen students as an authentic text for training. There are many books about Zen in English, but no translations of classic Zen texts with Zen masters’ comments have so far been available in English. We worked on it day and night. Ambiguous or random translations would never do, a grasp of every sentence, and every word, was required. It was like having sanzen (Zen interview) with Roshi everyday. What makes Zen Comments on the Mumonkan most significant is Shibayama Roshi’s own teisho on each koan and on Master Mumon’s commentary. He could not give the usual teisho he would give to the monks at a Japanese monastery using traditional Zen terms. Readers would mostly be American students, highly intelligent but with a completely different cultural background and way of thinking. His constant concern was how Zen could be correctly transmitted to such readers. The work lamp burned until after midnight. Often, I would wake up after a few hours and find the light on in his room. Quietly opening the door, I would see him already working at his desk at three or four o’clock in the morning. The three winters we went to Hawaii he did not go out for sightseeing even once. The best I could manage was to take him out for an hour walk in the evenings.

    The manuscript of Zen Comments on the Mumonkan was completed in January 1973, with the unstinting help of Dr. Morgan. Receiving the first copy of the beautifully completed book in May 1974, Shibayama Roshi looked happy, and said, ”It turned out nicely. This will be the greatest work of my life. I am grateful for all who helped me to complete it.” Soon after this, he was taken ill and had to be moved into a hospital in Kyoto. In June he underwent two emergency operations, but to the great dismay of his disciples and friends, he passed away on August 29th, 1974, at the age of eighty.

    Shibayama Roshi was certainly a great man, and uniquely so. Yet he was an ”ordinary man,” who attained his Zen personality only after long and diligent training, an example showing that a man actually can live a life of prajna (wisdom) and karuna (compassion).”

    Kuinka Flora Courtois: ”Valaistuminen” kääntyi

    Flora Courtois: ”An Experience of Enlightenment” on klassikko valaistumiskokemuksesta kertovien tarinoiden joukossa. Googlettamalla löytyy paljon viitteitä ja muutamia vuosia sitten alkuteoksesta pyydettiin bookfinder.com:ssa 300 dollaria. Helsinki Zen Center käänsi kirjan paperiversioksi 2002. Nyt, kun velvoitteemme kustantajaa kohtaan on täytetty, julkaisimme sen ilmaisena verkkoversiona.

    Alkuteoksen kansi

    Alkuteoksen kansikuva

    Millaisten vaiheiden kautta tähän on tultu?

    Kun olin harjoittanut muutamia vuosia kävimme perheen kanssa Zengårdenissa. Sensei mainitsi ohimennen Floran, ja kiinnostuin heti. Zengårdenin kirjastosta löytyi vanha kulunut vihkonen, jonka luin samantien. Kun tekstiäkään ei ollut liikaa, kirja oli mahdollista kääntää.

    Seuraavaksi lähdin etsimään julkaisuoikeuksia. Flora viittasi kirjassaan Los Angelesiin, joten lähetin sähköpostia LA Zen Centeriin. Tässä vastaus 7.11.2001:

    Dear Ari Tikka,

    Zen Center of Los Angeles owns the copyright for ”An Experience of Enlightenment.” It will appear again in English in a combined Zen book we are publishing through Wisdom Publications.

    Flora Eko Courtois was a founding member of ZCLA. She was not a resident, but lived in Santa Barbara, CA, about 1-1/2 hour drive from here. She died February 14, 2000–alert and sharp as can be in her early 80s. She would be most thrilled that you are being inspired by her experience.

    For your purposes, you have permission to translate it into Finnish. Please let me know how it goes. I wish you and your group the very best.

    In Dharma,
    Wendy Egyoku Nakao
    Abbot and Head Teacher

    Tein suurimman osan käännöstyöstä junassa työmatkalla. Onneksi kieli oli selkeää ja helposti käännettävää. Apunani oli muutamia Zen Centerin harjoittajia. Heistä haluan erityisesti mainita Raija Raumanin, joka toimi kääntäjänä patenttitoimistossa. Häneltä tuli hyvin tarkkoja merkitysten säilymiseen liittyviä huomioita. Vaimoni Marja tarkisti tekstiä moneen kertaan. Joistakin yksityiskohdista väiteltiin kovastikin. Minä kuitenkin tein lopulliset valinnat ja olen siis vastuussa virheistä.

    Käännöksen kansi

    Käännöksen kansi

    Kun teksti alkoi olla valmiina, lähdin etsimään kustantajaa. Tarjosin tekstiä Like kustannukselle, ja he ottivat sen jonoon. Mutta sitten alkoikin vääntö, että milloin saadaan itse työ tehtyä. Muistan käyneeni useita kertoja Liken toimitusjohtaja Hannu Paloviidan puheilla. Hän oli varsien epätyypillinen toimitusjohtaja, rokkarin näköinen heppu jolla oli pieni työpöytä kellaripainon nurkassa, kirjapinojen keskellä. Hän mutisi: ”Miten minä tulinkaan luvanneeksi. Tappiota tulee kuitenkin. No tehdään kuitenkin kun ehditään.” Meillä oli hyvin erilaiset veikkaukset menekistä. Minä sanoin, että tämä on klassikko, kaikki tulee myytyä ajan mittaan. Hän ehkä ajatteli että kyseessä on satunnainen omakustanne.

    Painokseksi päätettiin muistaakseni 600 kpl, joista parinsadan myynnillä katettaisiin kustannukset. Kun aikanaan hain loput Zen Centerin käännöspalkkiosta, 80 vapaakappaletta, hän oli hyvin iloisesti yllättynyt menekistä. Painos on ollut loppu jo jonkin aikaa, ja meillä on zendossa tusinan verran myyntikappaleita jäljellä. Ehkäpä nekin ovat joskus 300 dollarin keräilyharvinaisuuksia.

    Kuka minä olen?

    Nyt siis paneudumme maailman merkittävimpään ilmiöön. Minä. Se käsittää noin puolet olemassa olevasta todellisuudesta. Seuraavassa todistus.

    Viime blogissani (kannattaa lukea ensin…) puhuin pyörteestä, millä tavoin se on olemassa ja ei. Sama koskee kaikkia ilmiöitä. Minäkin olen pyörre tapahtumien virrassa, karmapyörre. Mielikuvani minästä perustuu ajattelun rajoitteisiin, todellisuudessa olen jotain muuta. En tarkoita mitään erikoista tai tuonpuoleista, ainoastaan että erehdyn.

    Mitä siis tarkoitan kun sanon minä? Olenko varpaani? Oleellisesti jotain muuta. Olenko aivoni? Ilmankaan ei pärjäisi, mutta myös muuta. Mieli? Ruumis? Mieli-ruumis? Myös jotain muuta? Kokemushistoriani? Haaveeni? Minä on ilmeisestikin kooste ilmiöitä, hyvin paljon asiayhteydestä riippuen. Esimerkiksi identiteettiäni kuvaa parhaiten mihin ryhmiin liityn.

    Entä olenko sama kuin syntyessä? 5 vuoden ikäisenä? Vuosi sitten? Tänä aamuna? Juuri äsken? Entä jos aivovaurion seurauksena persoonallisuus muuttuu, tai muisti katoaa? Tai iän myötä? Atomit, joista keho koostuu vaihtuvat lähes täysin 7 vuoden kuluessa. Mikä on tuo sama? Mikä on vain syntynyt seuraavassa hetkessä melkein samanlaisena? Ajatteleva mieleni hahmottaa minän suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ulkoisen tarkkailijan objektina olen aivan ilmeisesti karmapyörre!

    Myös subjekti minä rakentuu suhteessa maailmaan.

    Arkinen tietoisuutemme rakentuu vähitellen mikrotarinoista. Ne ovat rytmin avulla tallentuneita aistimusten sarjoja. Jokaiseen mikrotarinaan liittyy kehollinen kokemus. Olemassa olevia mikrotarinoita käytetään uusien muodostamisessa. Lopulta päädytään esimerkiksi puhuttuun kieleen, sosiaaliseen koulutukseen tai maailmankuvaan. Myös edellisissä kappaleissa mainitut tavat ajatella minää ovat näitä tarinoita, niihinkin liittyy kehollinen kokemus.

    Tietoisuutemme siis rakentuu tarinoista, joissa on aina kaksi osapuolta: Havainto ”maailmasta” sekä minän kokemus. Minä on siis maailma, ja maailma on minä. Toista ei ole ilman toista. Nuo keholliset kokemukset arvottavat kohtaamiamme ilmiöitä, ja käytämme niitä valitsemiseen, siis subjektina toimimiseen.

    Kiertelevä munkki pysähtyi luostariin joksikin aikaa. Hänen lähtiessään mestari kysyi: ”Näetkö tuon kiven? Onko se mielessä?” Munkki vastasi asianmukaisesti: ”Kyllä on.” Mestari kysyi: ”Miksi raahaat tuollaista painavaa kiveä matkoillasi?” Munkki päätti jäädä luostariin.

    Objektisuhdeteoria pohtii yksilönkehitystä suhteessa ympäröivään maailmaan. Vauva toimii ensin vaistonvaraisesti, sitten hahmottaa äidin, muita ihmisiä ja aikuisena tuo objekti on koko maailma. Kun olen vuorovaikutuksessa maailman kanssa, maailmankuvani (jotkut sanovat kulttuuri) selittää tapahtuneen ja antaa sille merkityksen. Näihin kaikkiin tietenkin liittyy kehollinen kokemus.

    Tässä yksilönkehityksessä on varhainen vaihe, jossa maailmankuva on vielä epäjatkuva, sirpaleinen ja arvaamaton. Se on äärimmäisen ahdistavaa. Meillä jokaisella on muisto tuosta tilasta ja mieli tekee mitä tahansa välttääkseen tuon ahdistuksen. Subjekti-minän, siis maalimankuvan, hajoaminen on kadotus, totaalinen annihilaatio tai hulluus.

    Tarvitsemme maailmankuvan joka on pysyvä, ehjä ja saa jatkuvasti vahvistusta. Siksi maailmankatsomukselliset ja kulttuurilliset asiat ovat ihmisille niin tärkeitä. Siksi uskonnoilla on valtaa. Siksi maailmankuvan muuttuminen pelottaa ja ahdistaa. Siksi ihmiset puolustavat kulttuuriaan äärimmäisin keinoin. Ahdistuksen hallinta on mielen primääri tehtävä.

    Pelolla on konkreettinen kohde, opittu tai vaistonvarainen. Pelkoa voi hallita ajattelemalla tai kieltämällä. Tuntematon ja hallitsematon herättävät ahdistusta.

    Zazen vahvistaa kohtaamaan ja kestämään pelkoa ja ahdistusta. Zenin maailmankuva on hyvin salliva – on lupa nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun mieli on riittävän vakaa, siihen jopa kannustetaan.

    Zeniäinen! Kuka olet!

    Intensiivistä zen meditaatioretriittiä kutsutaan nimellä sesshin. Se tarkoittaa kirjaimellisesti yhdistää mieli. Hmm. religere (yhdistää, eheyttää, parantaa) muinaisessa blogissa!!!

    Ahdistuneen mielen harhapolut eivät päättyneet… Yhdistää mieli.