Avainsana-arkisto: eksistentiaalinen kysymys

Suuri tuntematon

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla.

Ivan Shishkin, "Fallen tree. Siverskaya", 1879.

Ivan Shishkin, ”Fallen tree. Siverskaya”, 1879.

Pieni mieli, ajattelu, mielikuvitus liikkuu ainoastaan tunnetulla alueella. Sen ulkopuolella oleva on käsittämätöntä. Kirjamellisesti. Meri on käsittämätön. Tähtitaivas on käsittämätön. Syntymä on käsittämätön. Kuolema on käsittämätön.

Ihmisellä on tarve tietää ja hallita. Mutta miten voin tietää tai hallita käsittämätöntä? Miten minä, joka olen tietoinen, hereillä, koen tässä hetkessä ja paikassa, voisin olla yhtä tuon suuren tuntemattoman kanssa?

Ajatteleva minä haluaisi hallita kaikkea, samoin kuin omaa kehoa, tietää ja ohjata. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Vauvasta lähtien olen joutunut pettymään, kun maailma ei tottele. Hiukan olen oppinut, mutta alitajuinen fantasia elää edelleen.

Käsittämättömän kanssa voi olla kosketuksissa. Olen tunnetun reunalla, suuren tuntemattoman rajalla. Itseasiassa olen koko ajan, jos vain sallin itseni kokea sen. Suuri tuntematon on aika, paikka, tulevaisuus, syvyys. Kun käännän katseeni – suuri tuntematon on toiset ihmiset, koirat, linnut, kaikki tuntevat olennot, myös naapuri tässä zazenkaissa ja läheiset. Lähellä voi olla kaukana.

Zen

Mitä zen on? Tulla paremmaksi tai onnellisemmaksi? Ponnistella kohti omaa ja annettua ideaalia, mielikuvaa?

Olisiko merkityksellisempää kohdata suuri tuntematon? Toinen ihminen? Tässä ja nyt? Löytää rohkeus luopua tunnetusta ja kohdata hallitsematon? Ottaa vastuu siitä mitä valitsen seuraavaksi?

Se on mahdollista vain tässä ja nyt. Muu on mielikuvitusta, fantasiaa, projektiota tunnetusta tuntemattomaan.

Zazen

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata tuntematon. Vähitellen se osa mielestä, joka on huolissaan, rauhoittuu. Tietenkin mieli läikähtelee; tuntemukset ja olotilat tulevat ja menevät. Zazen rakentaa turvallisen perustan olemiselle.

Pysyttelen tunnetun rajalla, siis tässä paikassa ja hetkessä. Yritän uudestaan, ja uudestaan. Palaan harjoitukseen. Vähitellen mieli rauhoittuu ja kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Se paljastuu tälle subjektille hetki hetkeltä ja tässä paikassa. Sokeat halut, pelko ja huoli, vievät jatkuvasi muualle. Mutta mieleni on oppinut palaamaan tähän hetkeen.

Eräänä päivänä olen olemassa toisella tavalla. Minä tapahtuu. Kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Kuten Buddhasta kerrotaan Timanttisuutrassa: Heräsi, kävi kerjäämässä, söi, peseytyi, istui ja kohdisti huomionsa siihen mitä hänellä oli edessään.

Surutyö

Tällainen maailmaan liittyminen on mahdollista kun päästän irti itsen erillisyydestä. Annan huolen päättyä.

Kuinka uskallan päästää irti tunnetusta ja turvallisesta? Mitä minulle sitten käy? Erityisesti suhteessa muihin ihmisiin, uskallanko olla haavoittuvainen? Ottaa pettymykset ja luopumisen vastaan.

Tämä on mahdollista, kun päästän irti myös menneestä kivusta. Mieli projisoi menneen tulevaisuuteen, ja tietenkin yrittää välttää kipua. Menneen tuskan käsittelyä kutsutaan surutyöksi. Sen oppiminen, depressiivinen positio, on keskeinen osa varhaista yksilönkehitystä. Sureminen liuottaa krampit aivoista. Sureminen liuottaa menetykseen liittyvää tuskaa ja pelkoa, ja mahdollistaa liittymisen.

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata myös tuskallinen menneisyys. Sitä tapahtuu väistämättä harjoituksen myötä. Kun mieli hiljenee, menneisyyden traumat putkahtavat tietoisuuteen. Muistijälkiin on hyvä suhtautua kuten muihinkin ilmiöihin, joihin huomio tässä hetkessä kohdistuu. Hyväksyy, ei kiellä, mutta merkityksellisempää kuin jäädä muistoihin ja mielikuvitukseen on kohdata suuri tuntematon, tässä ja nyt. En jää märehtimään, koska seuraava hetki on todellinen ja kiehtova. Tällä tavoin surutyö tapahtuu zazenissa luonnollisesti ja sopivina annoksina. Jos tarpeen, zazenin ulkopuolella voi käyttää kaikkia viisaita keinoja kuten terapiaa.

Tavallista

Muutama päivä sitten olimme koirien kanssa metsässä kävelyllä. Näimme vanhan kaatuneen kuusen, jonka tiheät oksat olivat naavan peitossa. Otin kuusen sisääni. Näin sen vatsallani. Metsässä kävellessäni polku on mieleni sisällä. Ei mitenkään kuohuttavalla tai erinomaisella tavalla, vaan tavallisesti, huolettomana.

”Ei ahdista”

Arska kävi johdannolla 2009. Hän on suunnilleen 50 vuoden ikäinen ja tekee yrittäjänä fyysistä työtä. Arska kuvailee itseään huonoksi oppijaksi. Hänen on vaikea uskoa, kun sanon että harjoitus sujuu hyvin. Tai että hän on keskimääräistä sitkeämpi ja että se näkyy tuloksissa. Hän varmistaa kuulemansa aina moneen kertaan. Monelle muullekin olisi kyllä hyväksi varmistaa kuullun ymmärtäminen yhtä hyvin, kun keskustellaan harjoituksesta.

Arska on joskus käynyt retriitillä ja muutaman kerran kokopäivän meditaatiossa tapaamassa opettajaa. Pitkään istuminen on jo tuskallista hänelle, sillä fyysinen työ on kantanut veronsa. Siitä huolimatta Arska istuu kuitenkin sitkeästi joka päivä suunnilleen tunnin.

”Tämä on vähän niinkuin minun harrastukseni. Joskus tulee istuttua enemmänkin, ja joskus se on vaikeaa, mutta olen yrittänyt istua joka päivä.”

kilpikonna

Kaukoidän kulttuureissa kilpikonna edustaa paitsi pitkää ikää, myös määrätietoisuutta, sitkeyttä – ja onnellisuutta.

Arska ei juurikaan käy zendolla. Hän soittaa minulle kerran pari vuodessa ja kyselee asioita tai raportoi missä mennään. Keskustelemme perusteellisesti harjoituksesta. Aluksi tuli tuttuja kysymyksiä:

”Mitä kun tulee muita ajatuksia? Pitäisikö aina aloittaa ykkösestä?”

”En ole hyvä tässä, mutta olen kuitenkin yrittänyt istua joka päivä. Miten voisin varmistaa että teen tätä oikein?”

Välillä talousasiat ovat ahdistaneet:

”Ahdistaa tosi pahasti. Mutta olen yrittänyt istua säännöllisesti. Se tuntuu vähän helpottavan.”

Eräänä aamuna tulee äärimmäisen liikuttava raportointipuhelu, autosta. Minäkin olen matkalla töihin. Ehkä Arskalla oli kiire päästä jakamaan kokemuksensa:

”Voiko se johtua zazenista kun ei ahdista. Olen koko ikäni ollut ahdistunut, ja se on vaikuttanut moneen asiaan. Yhtäkkiä huomasin, että vaikka yrittäjän talous on epävarmaa, niin enää ei ahdista. ”

”Vaimokin sanoo, että minulle on nykyään helppo puhua kun en räjähdä arvaamatta.”

Viimeisin puhelumme oli noin vuosi sitten, neljä vuotta johdannon jälkeen. Pohdimme mihin suuntaan harjoitus voisi kulkea ja mitä kirjoja olisi tarjolla suomeksi.

Mielessäni ajattelin, että harjoitus alkaa kypsyä luonnollisella tavalla. Kun ahdistus on hellittänyt, niin uteliaisuus ja ihmettely alkaa orastamaan aivan itsestään. Huomio siirtyy omasta hyvinvoinnista siihen, miten liityn tähän maailmaan. Zenin polulla Koan ja Shikantaza -harjoitukset syventävät tätä yhteyttä ja tuovat merkityksellisyyttä elämään.

Kysyin Arskalta luvan tämän tarinan julkaisemiseen, sillä harvakseltaan toteutuva suhteemme on ollut minulle merkityksellinen. Ajattelin myös, että hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin harjoittajia epätoivon hetkellä. Hän vastasi:

”Ahdistus on pysynyt poissa. Parin kuukauden lievä ahdistusjakso oli, mutta otin istumisen tehokuurin ja johan helpotti. Lisäksi asioiden turha huolehtiminen on nyt vähäistä verrattuna aiempaan. Ärsytyskynnyskin eri ilmiöille on laskenut ihan rutkasti. Useimmat asiat, joista aiemmin voimakkaasti ärsyynnyin, eivät nykyään juurikaan nosta verenpainetta. Ymmärrän kyllä, että em. seikat eivät ole se varsinainen pointti tässä jutussa, mutta en pane pahakseni vaikka ohessa elämänlaatu paranee.”

Eksistentiaalinen ahdistus ja masennus

calvin-significant
Joillekin tämä asia on äärimmäisen merkityksellinen. Joitakin universumin vastaus ahdistaa.

Kiitos Vilholle ja Facebookille blogikirjoituksesta “Existential Depression in Gifted Children”. Kirjoitus osui sen verran lähelle omia nuoruuden muistoja, että lähetin sen muutamille tuttaville ja sain yllättävän suuria vastauksia kuten:

wou. ensimmäinen kappale tiivisti minut: ‘If we must die, if we construct our own world, and if each of us is ultimately alone, then what meaning does life have?’

tai

Arvaa vain osuuko? Muistan hyvin fiiliksiä jostain ala-asteelta kun mietin että tuossa tähdet, tässä kosmos, tässä hiekanjyvä nimeltä maa ja tuossa minä. Mitä merkitystä omalla tulikärpäsen tuikahdusta muistuttavalla elämällä on? Aaaaaargh! Ei silleen että ajatus olisi masentanut mutta enemmän sellainen lentokonehangaariin hukkuvan hyttysen fiilis. Aika huimia juttuja kakaralle. 🙂

Flora Courtois kirjoittaa kirjassaan ”Valaistuminen”:

Joskus seitsemännentoista ikävuoteni aikana, hiljaa ja huomaamatta, alkoi prosessi, joka tulisi kasvamaan usean vuoden ajan, kunnes se kirjaimellisesti ottaisi elämäni haluunsa. Se alkoi kasvavana epäilyksen tunteena, joka laajeni kunnes se käsitti kaiken mitä minulle oli opetettu ja kaiken minkä tiesin. Talossa, jossa asuimme oli kirjoja, joissa oli eri aikakauden suurmiesten mietelauseita. Luin niitä ja kokosin lempisanontojani muistikirjaan, joka minulla on vieläkin. Aloin kuitenkin pitää kummallisena, että kaikista maailman opaskirjoista, kaikista laeista tai kaikista vanhempien, opettajien, pappien ja muiden aikuisten kehotuksista huolimatta ei ollut mitään, mikä olisi varmistanut sen, että elän kokonaisvaltaisesti jokaisena hetkenä, sillä onhan jokainen hetki ainutlaatuinen. Kuinka voi sovittaa jonkin säännön todellisuuteen, kun löydettyään oikean säännön on hetki jo mennyt?

Epämääräisesti hapuillen aloin etsiä jotakin yhtä ainoaa luonnonlakia, jotakin yhtä perustavaa Todellisuutta, jotakin niin alkuperäistä, että se läpäisisi kaiken muun. Minut oli kasvatettu katoliseksi. Joka sunnuntai osallistuin messuun ilman paljoakaan ymmärrystä tai todellista osallistumisen tunnetta. Olin sivustakatsoja ja häpesin sitä.

Oman kokemukseni mukaan yksinäisyys korreloi eksistentiaalisen masennuksen kanssa. Olin lähes 30-vuotias ennen kuin löysin ihmisiä, jotka pystyivät ja jaksoivat keskustella kanssani näistä kysymyksistä.

Siispä minun piti hoitaa masennukseni ja ahdistukseni ihan itse. Kirjallisuuden vihjeiden perusteella tein meditaatiota. Zazenin tapaista istumameditaatioon ei löytynyt ohjeita – ”Three Pillars of Zen” olisi varmasti kolahtanut. Siispä kun ahdisti niin lähdin ulos. Kesällä istuin rannalla hiljaa ja tuijotin vettä ja maisemaa kunnes tuli kylmä ja alkoi väsyttää. Toinen keino oli kävelymeditaatio. Kävelin sattumanvaraisesti, katsoin eteenpäin ja palasin aina katsomiseen kun ajatuksia ilmaantui. Yleensä puolitoista tuntia riitti, sitten väsytti riittävästi. Joskus piti kävellä kolme tuntia. Vähitellen tästä kävelystä tuli hyvin merkityksellinen osa elämää.

Entäs maailmanhistorian kenties tunnetuin tapauskertomus Gautama Siddhartha? Hänen itsehoitomenetelmänsä on sittemmin jäänyt elämään.

Blogikirjoittaja viittaa muutamiin lähteisiin, joita seuraamalla löytyy joitakin eksistentiaalisen terapian traditioita. Listasta yllättäen puuttui zen, vaikka se on täsmälääke juuri tähän vaivaan.

Miksi päädyin zeniin

Minua on aina kiinnostanut, miten ilmiöt toimivat. Lapsena luin tieteestä ja teknologiasta. Teininä urheilin ja korjailin mopoja. Kuten varmaan jokainen, makasin yöllä nurmikolla, katselin tähtiä, ja ihmettelin kuinka kaukana ne todella ovat. Sitten kuvaan tulivat normaalit kokeilut seurustelun ja viinan kanssa.

Kuka ei olisi ihmetellyt tähtitaivasta?

Armeija oli masentava kokemus. Heti sen jälkeen eräs ystäväni tarjosi new age kirjoja, joita kaupat nykyään pursuavat. Silloin valikoima oli hyvin rajallinen, eikä internettiä ollut!

Otin kirjat vastaan lähinnä kohteliaisuudesta. Astraalijutut eivät kolahtaneet, mutta meditaatio, valaistumiskokemus ja henkinen kehitys kiinnostivat. Eksistentiaaliset kysymykset heräsivät. Kuka minä olen? Mitä minun todella pitäisi tehdä? Mikä olisi arvokasta? Mikä on todellista? Miten voisin ylittää arkisen tietämisen rajat? Olin noin 20.

Pidin Carlos Castanedan kirjoista, parista ensimmäisestä. Niissä oli paljon hauskaa ja oivaltavaa kritiikkiä arkista typeryyttä kohtaan. Niissä oli myös nuorelle miehelle sopivia sankarillisia ihanteita, henkinen soturi, voiman kerääminen tai maailman pysäyttäminen. Myöhempien kirjojen sekoilusta en innostunut.

J Krishnamurtiin suhtauduin vakavammin. Kysymys tarkkailijasta, joka tarkkailee itseään askarrutti vähän väliä ja koko ajan. Tein monen tunnin kävelymeditaatioita, kiitos Castanedan ehdotuksen, ja yritin ”pysäyttää maailman” taikka ymmärtää, mikä tuo tarkkailja on. Lopulta oivallus vapautti minut kysymyksestä. Aiemmin luin K:n kirjoja hyvin intensiivisesti, nyt ne olivat ikävystyttäviä. Valitettavasti minulla ei ollut perinnettä, joka olisi auttanut jatkamaan, eikä edes ystävää joka olisi jakanut kiinnostukseni. Olin 27 ja seuraavaksi otinkin kovan läksyn tavallisesta elämästä. Mm. perustin yrityksen juuri -90 laman alkaessa.

Olin 33, kun veljeni sattumalta osti divarista kirjan Zenkei Shibayaman ”Zen Comments on Mumonkan”, ja antoi minulle. Painos oli loppu, ja kirja oli itseasiassa harvinaisuus. Se on edelleen paras tuntemani zen-kirja.

Olin täysin myyty. Joitakin vuosia kuljetin kirjaa aina mukanani ja luin sen läpi monta kertaa. En löytänyt siitä yhtään väitettä, jota sisäinen rationaalinen skeptikkoni ei olisi hyväksynyt. Silti kirja vastasi, tai lupasi vastata, kaikkiin kysymyksiin jotka minua kiehtoivat. Ymmärsin, että on olemassa eläviä opettajia, ja että myös minä voin harjoittaa – eikä siihen tarvitse olla valittu tai erityinen.

Ryhdyin siis etsimään zen-opettajaa. Kohta löysin Sensei Sante Poromaan osoitteen internetistä. Minulla oli edessä zazenin opettelu perusteista lähtien. Kesällä 1994 lähdin ensimmäiselle sesshinille Zengårdeniin.

Yhdistää mieli?

Tulevan torstain dharmakeskustelun aihe on karma ja jälleensyntymä. Tällä kerralla alustuksesta tulee lyhyt ja keskustelusta pitkä.

Katsotaan ehdinkö blogata tuosta aiheesta ennen vai jälkeen keskustelun. Sitä ennen jatkoa blogeille kärsimyksestä ja minästä – miten mieli erehtyy olemassaolosta.

Ajatteleva mieli luo mielikuvan ajasta, jossa tunnistettavat ilmiöt, minä mukaan lukien, jatkuvat. Tästä näkökulmasta nykyhetki on vain kuvitteellinen mitättömän pituinen kohta, jossa tulevaisuus vaihtuu menneisyydeksi. Mieli suorittaa minän projektinhallintaa, elämän käsikirjoituksen toteuttamista. Tietenkin asiat ovat ja menevät toisin. Seuraa kärsimystä.

Kokeva subjektiivinen mieli on kosketuksissa maailmaan kuudella aistilla juuri nyt. Ajattelu on tuo kuudes aisti buddhalaisessa maailmankuvassa. Kokemuksellisesta näkökulmasta aika, mennyt ja tuleva ovat spekulaatioita, epätodellisia.

Itsesäilytysvaisto tai pelko tekevät ajattelusta tärkeää juuri nyt. Tulkitsen kokemukseni subjektiivisen maailmankuvani kautta. Erään tutkimuksen mukaan nisäkkäiden aivot käyttävät joutilaan ajan tutkien vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia, jotka tallentuvat muistojen joukkoon. Sieltä ne saa käyttöön kun tapahtuu jotakin. Haaveilu on siis tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä.

Jos suljen muut aistit ja elän ajatuksissani, en ole kosketuksissa todellisuuteen. Mikäli lopetan ajattelun, ja elän vain muiden aistien varassa, kestää hetken ennen kuin jokin tapaturma poistaa geenini evoluutiosta. Molemmat todellisuuden karttelua. Ajattelulla on siis paikkansa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

ensotAjatteleva mieli on siis historian kokemuksen tulos, joka elää omaa elämäänsä. Se palaa kosketuksiin maailman kanssa osallistuessaan valintaan tässä hetkessä. Ja kerää seurauksista kokemusta.

Valintojen tekemiseen tarvitaan tekijä, subjekti, keskipiste – tietoisuus. Kokeva mieli. Tietoisuus on tästä näkökulmasta tarkoituksenmukainen ja väistämätön ilmiö. Se on tietoisuuden itsensä, siis minän, näkökulmasta maailman keskipiste. Ilman keskipistettä mieli olisi kooste automaattisia prosesseja elintoimintojen tapaan. Vaikuttaako itsensä kieltäminen tässä valossa jotenkin oudolta?

Varoituksen sana. Saatat kuulla lausahduksia, kuten ”ajattelun lopettaminen”, ”valikoinnista luopuminen” tai ”egon päättyminen”. Ajatteleva mieli tietenkin muodostaa niistä mielikuvia, zen-tavoitteita, zen-suunnitelmia. Ne jos mitkä ovat harhoja! Ei mitään kosketusta todellisuuteen! Ole siis utelias, tutki mistä oikeasti on kysymys, hanki kokemusta. Älä lukitse itseäsi harhaisiin mielikuviin. Buddhakin kokeili askeesia, itsen kieltämistä, ja ymmärsi ettei se ole tie valaistumiseen.

Kun minä olen läsnä, siis kun maailma on läsnä, kaikki kuusi aistia ovat hereillä tässä hetkessä, tasapainossa, rentoina. Mieli on yhtä. Koen, tunnen ja ajattelen. En uneksi, enkä zombiudu. Tätä zazenissa harjoitellaan. Valitsen olla tässä, uudestaan ja uudestaan.

Ainoa asia, jonka todellisuudessa omistan, on valintani juuri nyt.

Mikä rikkaus! Mikä vapaus! Todellinen religio!

Kuka minä olen?

Nyt siis paneudumme maailman merkittävimpään ilmiöön. Minä. Se käsittää noin puolet olemassa olevasta todellisuudesta. Seuraavassa todistus.

Viime blogissani (kannattaa lukea ensin…) puhuin pyörteestä, millä tavoin se on olemassa ja ei. Sama koskee kaikkia ilmiöitä. Minäkin olen pyörre tapahtumien virrassa, karmapyörre. Mielikuvani minästä perustuu ajattelun rajoitteisiin, todellisuudessa olen jotain muuta. En tarkoita mitään erikoista tai tuonpuoleista, ainoastaan että erehdyn.

Mitä siis tarkoitan kun sanon minä? Olenko varpaani? Oleellisesti jotain muuta. Olenko aivoni? Ilmankaan ei pärjäisi, mutta myös muuta. Mieli? Ruumis? Mieli-ruumis? Myös jotain muuta? Kokemushistoriani? Haaveeni? Minä on ilmeisestikin kooste ilmiöitä, hyvin paljon asiayhteydestä riippuen. Esimerkiksi identiteettiäni kuvaa parhaiten mihin ryhmiin liityn.

Entä olenko sama kuin syntyessä? 5 vuoden ikäisenä? Vuosi sitten? Tänä aamuna? Juuri äsken? Entä jos aivovaurion seurauksena persoonallisuus muuttuu, tai muisti katoaa? Tai iän myötä? Atomit, joista keho koostuu vaihtuvat lähes täysin 7 vuoden kuluessa. Mikä on tuo sama? Mikä on vain syntynyt seuraavassa hetkessä melkein samanlaisena? Ajatteleva mieleni hahmottaa minän suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ulkoisen tarkkailijan objektina olen aivan ilmeisesti karmapyörre!

Myös subjekti minä rakentuu suhteessa maailmaan.

Arkinen tietoisuutemme rakentuu vähitellen mikrotarinoista. Ne ovat rytmin avulla tallentuneita aistimusten sarjoja. Jokaiseen mikrotarinaan liittyy kehollinen kokemus. Olemassa olevia mikrotarinoita käytetään uusien muodostamisessa. Lopulta päädytään esimerkiksi puhuttuun kieleen, sosiaaliseen koulutukseen tai maailmankuvaan. Myös edellisissä kappaleissa mainitut tavat ajatella minää ovat näitä tarinoita, niihinkin liittyy kehollinen kokemus.

Tietoisuutemme siis rakentuu tarinoista, joissa on aina kaksi osapuolta: Havainto ”maailmasta” sekä minän kokemus. Minä on siis maailma, ja maailma on minä. Toista ei ole ilman toista. Nuo keholliset kokemukset arvottavat kohtaamiamme ilmiöitä, ja käytämme niitä valitsemiseen, siis subjektina toimimiseen.

Kiertelevä munkki pysähtyi luostariin joksikin aikaa. Hänen lähtiessään mestari kysyi: ”Näetkö tuon kiven? Onko se mielessä?” Munkki vastasi asianmukaisesti: ”Kyllä on.” Mestari kysyi: ”Miksi raahaat tuollaista painavaa kiveä matkoillasi?” Munkki päätti jäädä luostariin.

Objektisuhdeteoria pohtii yksilönkehitystä suhteessa ympäröivään maailmaan. Vauva toimii ensin vaistonvaraisesti, sitten hahmottaa äidin, muita ihmisiä ja aikuisena tuo objekti on koko maailma. Kun olen vuorovaikutuksessa maailman kanssa, maailmankuvani (jotkut sanovat kulttuuri) selittää tapahtuneen ja antaa sille merkityksen. Näihin kaikkiin tietenkin liittyy kehollinen kokemus.

Tässä yksilönkehityksessä on varhainen vaihe, jossa maailmankuva on vielä epäjatkuva, sirpaleinen ja arvaamaton. Se on äärimmäisen ahdistavaa. Meillä jokaisella on muisto tuosta tilasta ja mieli tekee mitä tahansa välttääkseen tuon ahdistuksen. Subjekti-minän, siis maalimankuvan, hajoaminen on kadotus, totaalinen annihilaatio tai hulluus.

Tarvitsemme maailmankuvan joka on pysyvä, ehjä ja saa jatkuvasti vahvistusta. Siksi maailmankatsomukselliset ja kulttuurilliset asiat ovat ihmisille niin tärkeitä. Siksi uskonnoilla on valtaa. Siksi maailmankuvan muuttuminen pelottaa ja ahdistaa. Siksi ihmiset puolustavat kulttuuriaan äärimmäisin keinoin. Ahdistuksen hallinta on mielen primääri tehtävä.

Pelolla on konkreettinen kohde, opittu tai vaistonvarainen. Pelkoa voi hallita ajattelemalla tai kieltämällä. Tuntematon ja hallitsematon herättävät ahdistusta.

Zazen vahvistaa kohtaamaan ja kestämään pelkoa ja ahdistusta. Zenin maailmankuva on hyvin salliva – on lupa nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun mieli on riittävän vakaa, siihen jopa kannustetaan.

Zeniäinen! Kuka olet!

Intensiivistä zen meditaatioretriittiä kutsutaan nimellä sesshin. Se tarkoittaa kirjaimellisesti yhdistää mieli. Hmm. religere (yhdistää, eheyttää, parantaa) muinaisessa blogissa!!!

Ahdistuneen mielen harhapolut eivät päättyneet… Yhdistää mieli.