Avainsana-arkisto: ahdistus

”Ei ahdista”

Arska kävi johdannolla 2009. Hän on suunnilleen 50 vuoden ikäinen ja tekee yrittäjänä fyysistä työtä. Arska kuvailee itseään huonoksi oppijaksi. Hänen on vaikea uskoa, kun sanon että harjoitus sujuu hyvin. Tai että hän on keskimääräistä sitkeämpi ja että se näkyy tuloksissa. Hän varmistaa kuulemansa aina moneen kertaan. Monelle muullekin olisi kyllä hyväksi varmistaa kuullun ymmärtäminen yhtä hyvin, kun keskustellaan harjoituksesta.

Arska on joskus käynyt retriitillä ja muutaman kerran kokopäivän meditaatiossa tapaamassa opettajaa. Pitkään istuminen on jo tuskallista hänelle, sillä fyysinen työ on kantanut veronsa. Siitä huolimatta Arska istuu kuitenkin sitkeästi joka päivä suunnilleen tunnin.

”Tämä on vähän niinkuin minun harrastukseni. Joskus tulee istuttua enemmänkin, ja joskus se on vaikeaa, mutta olen yrittänyt istua joka päivä.”

kilpikonna

Kaukoidän kulttuureissa kilpikonna edustaa paitsi pitkää ikää, myös määrätietoisuutta, sitkeyttä – ja onnellisuutta.

Arska ei juurikaan käy zendolla. Hän soittaa minulle kerran pari vuodessa ja kyselee asioita tai raportoi missä mennään. Keskustelemme perusteellisesti harjoituksesta. Aluksi tuli tuttuja kysymyksiä:

”Mitä kun tulee muita ajatuksia? Pitäisikö aina aloittaa ykkösestä?”

”En ole hyvä tässä, mutta olen kuitenkin yrittänyt istua joka päivä. Miten voisin varmistaa että teen tätä oikein?”

Välillä talousasiat ovat ahdistaneet:

”Ahdistaa tosi pahasti. Mutta olen yrittänyt istua säännöllisesti. Se tuntuu vähän helpottavan.”

Eräänä aamuna tulee äärimmäisen liikuttava raportointipuhelu, autosta. Minäkin olen matkalla töihin. Ehkä Arskalla oli kiire päästä jakamaan kokemuksensa:

”Voiko se johtua zazenista kun ei ahdista. Olen koko ikäni ollut ahdistunut, ja se on vaikuttanut moneen asiaan. Yhtäkkiä huomasin, että vaikka yrittäjän talous on epävarmaa, niin enää ei ahdista. ”

”Vaimokin sanoo, että minulle on nykyään helppo puhua kun en räjähdä arvaamatta.”

Viimeisin puhelumme oli noin vuosi sitten, neljä vuotta johdannon jälkeen. Pohdimme mihin suuntaan harjoitus voisi kulkea ja mitä kirjoja olisi tarjolla suomeksi.

Mielessäni ajattelin, että harjoitus alkaa kypsyä luonnollisella tavalla. Kun ahdistus on hellittänyt, niin uteliaisuus ja ihmettely alkaa orastamaan aivan itsestään. Huomio siirtyy omasta hyvinvoinnista siihen, miten liityn tähän maailmaan. Zenin polulla Koan ja Shikantaza -harjoitukset syventävät tätä yhteyttä ja tuovat merkityksellisyyttä elämään.

Kysyin Arskalta luvan tämän tarinan julkaisemiseen, sillä harvakseltaan toteutuva suhteemme on ollut minulle merkityksellinen. Ajattelin myös, että hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin harjoittajia epätoivon hetkellä. Hän vastasi:

”Ahdistus on pysynyt poissa. Parin kuukauden lievä ahdistusjakso oli, mutta otin istumisen tehokuurin ja johan helpotti. Lisäksi asioiden turha huolehtiminen on nyt vähäistä verrattuna aiempaan. Ärsytyskynnyskin eri ilmiöille on laskenut ihan rutkasti. Useimmat asiat, joista aiemmin voimakkaasti ärsyynnyin, eivät nykyään juurikaan nosta verenpainetta. Ymmärrän kyllä, että em. seikat eivät ole se varsinainen pointti tässä jutussa, mutta en pane pahakseni vaikka ohessa elämänlaatu paranee.”

Eksistentiaalinen ahdistus ja masennus

calvin-significant
Joillekin tämä asia on äärimmäisen merkityksellinen. Joitakin universumin vastaus ahdistaa.

Kiitos Vilholle ja Facebookille blogikirjoituksesta “Existential Depression in Gifted Children”. Kirjoitus osui sen verran lähelle omia nuoruuden muistoja, että lähetin sen muutamille tuttaville ja sain yllättävän suuria vastauksia kuten:

wou. ensimmäinen kappale tiivisti minut: ‘If we must die, if we construct our own world, and if each of us is ultimately alone, then what meaning does life have?’

tai

Arvaa vain osuuko? Muistan hyvin fiiliksiä jostain ala-asteelta kun mietin että tuossa tähdet, tässä kosmos, tässä hiekanjyvä nimeltä maa ja tuossa minä. Mitä merkitystä omalla tulikärpäsen tuikahdusta muistuttavalla elämällä on? Aaaaaargh! Ei silleen että ajatus olisi masentanut mutta enemmän sellainen lentokonehangaariin hukkuvan hyttysen fiilis. Aika huimia juttuja kakaralle. 🙂

Flora Courtois kirjoittaa kirjassaan ”Valaistuminen”:

Joskus seitsemännentoista ikävuoteni aikana, hiljaa ja huomaamatta, alkoi prosessi, joka tulisi kasvamaan usean vuoden ajan, kunnes se kirjaimellisesti ottaisi elämäni haluunsa. Se alkoi kasvavana epäilyksen tunteena, joka laajeni kunnes se käsitti kaiken mitä minulle oli opetettu ja kaiken minkä tiesin. Talossa, jossa asuimme oli kirjoja, joissa oli eri aikakauden suurmiesten mietelauseita. Luin niitä ja kokosin lempisanontojani muistikirjaan, joka minulla on vieläkin. Aloin kuitenkin pitää kummallisena, että kaikista maailman opaskirjoista, kaikista laeista tai kaikista vanhempien, opettajien, pappien ja muiden aikuisten kehotuksista huolimatta ei ollut mitään, mikä olisi varmistanut sen, että elän kokonaisvaltaisesti jokaisena hetkenä, sillä onhan jokainen hetki ainutlaatuinen. Kuinka voi sovittaa jonkin säännön todellisuuteen, kun löydettyään oikean säännön on hetki jo mennyt?

Epämääräisesti hapuillen aloin etsiä jotakin yhtä ainoaa luonnonlakia, jotakin yhtä perustavaa Todellisuutta, jotakin niin alkuperäistä, että se läpäisisi kaiken muun. Minut oli kasvatettu katoliseksi. Joka sunnuntai osallistuin messuun ilman paljoakaan ymmärrystä tai todellista osallistumisen tunnetta. Olin sivustakatsoja ja häpesin sitä.

Oman kokemukseni mukaan yksinäisyys korreloi eksistentiaalisen masennuksen kanssa. Olin lähes 30-vuotias ennen kuin löysin ihmisiä, jotka pystyivät ja jaksoivat keskustella kanssani näistä kysymyksistä.

Siispä minun piti hoitaa masennukseni ja ahdistukseni ihan itse. Kirjallisuuden vihjeiden perusteella tein meditaatiota. Zazenin tapaista istumameditaatioon ei löytynyt ohjeita – ”Three Pillars of Zen” olisi varmasti kolahtanut. Siispä kun ahdisti niin lähdin ulos. Kesällä istuin rannalla hiljaa ja tuijotin vettä ja maisemaa kunnes tuli kylmä ja alkoi väsyttää. Toinen keino oli kävelymeditaatio. Kävelin sattumanvaraisesti, katsoin eteenpäin ja palasin aina katsomiseen kun ajatuksia ilmaantui. Yleensä puolitoista tuntia riitti, sitten väsytti riittävästi. Joskus piti kävellä kolme tuntia. Vähitellen tästä kävelystä tuli hyvin merkityksellinen osa elämää.

Entäs maailmanhistorian kenties tunnetuin tapauskertomus Gautama Siddhartha? Hänen itsehoitomenetelmänsä on sittemmin jäänyt elämään.

Blogikirjoittaja viittaa muutamiin lähteisiin, joita seuraamalla löytyy joitakin eksistentiaalisen terapian traditioita. Listasta yllättäen puuttui zen, vaikka se on täsmälääke juuri tähän vaivaan.