Aihearkisto: Suosikit

Yleisölle tai tekijälle merkityksellisiä kirjoituksia.

Suuri tuntematon

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla.

Ivan Shishkin, "Fallen tree. Siverskaya", 1879.

Ivan Shishkin, ”Fallen tree. Siverskaya”, 1879.

Pieni mieli, ajattelu, mielikuvitus liikkuu ainoastaan tunnetulla alueella. Sen ulkopuolella oleva on käsittämätöntä. Kirjamellisesti. Meri on käsittämätön. Tähtitaivas on käsittämätön. Syntymä on käsittämätön. Kuolema on käsittämätön.

Ihmisellä on tarve tietää ja hallita. Mutta miten voin tietää tai hallita käsittämätöntä? Miten minä, joka olen tietoinen, hereillä, koen tässä hetkessä ja paikassa, voisin olla yhtä tuon suuren tuntemattoman kanssa?

Ajatteleva minä haluaisi hallita kaikkea, samoin kuin omaa kehoa, tietää ja ohjata. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Vauvasta lähtien olen joutunut pettymään, kun maailma ei tottele. Hiukan olen oppinut, mutta alitajuinen fantasia elää edelleen.

Käsittämättömän kanssa voi olla kosketuksissa. Olen tunnetun reunalla, suuren tuntemattoman rajalla. Itseasiassa olen koko ajan, jos vain sallin itseni kokea sen. Suuri tuntematon on aika, paikka, tulevaisuus, syvyys. Kun käännän katseeni – suuri tuntematon on toiset ihmiset, koirat, linnut, kaikki tuntevat olennot, myös naapuri tässä zazenkaissa ja läheiset. Lähellä voi olla kaukana.

Zen

Mitä zen on? Tulla paremmaksi tai onnellisemmaksi? Ponnistella kohti omaa ja annettua ideaalia, mielikuvaa?

Olisiko merkityksellisempää kohdata suuri tuntematon? Toinen ihminen? Tässä ja nyt? Löytää rohkeus luopua tunnetusta ja kohdata hallitsematon? Ottaa vastuu siitä mitä valitsen seuraavaksi?

Se on mahdollista vain tässä ja nyt. Muu on mielikuvitusta, fantasiaa, projektiota tunnetusta tuntemattomaan.

Zazen

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata tuntematon. Vähitellen se osa mielestä, joka on huolissaan, rauhoittuu. Tietenkin mieli läikähtelee; tuntemukset ja olotilat tulevat ja menevät. Zazen rakentaa turvallisen perustan olemiselle.

Pysyttelen tunnetun rajalla, siis tässä paikassa ja hetkessä. Yritän uudestaan, ja uudestaan. Palaan harjoitukseen. Vähitellen mieli rauhoittuu ja kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Se paljastuu tälle subjektille hetki hetkeltä ja tässä paikassa. Sokeat halut, pelko ja huoli, vievät jatkuvasi muualle. Mutta mieleni on oppinut palaamaan tähän hetkeen.

Eräänä päivänä olen olemassa toisella tavalla. Minä tapahtuu. Kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Kuten Buddhasta kerrotaan Timanttisuutrassa: Heräsi, kävi kerjäämässä, söi, peseytyi, istui ja kohdisti huomionsa siihen mitä hänellä oli edessään.

Surutyö

Tällainen maailmaan liittyminen on mahdollista kun päästän irti itsen erillisyydestä. Annan huolen päättyä.

Kuinka uskallan päästää irti tunnetusta ja turvallisesta? Mitä minulle sitten käy? Erityisesti suhteessa muihin ihmisiin, uskallanko olla haavoittuvainen? Ottaa pettymykset ja luopumisen vastaan.

Tämä on mahdollista, kun päästän irti myös menneestä kivusta. Mieli projisoi menneen tulevaisuuteen, ja tietenkin yrittää välttää kipua. Menneen tuskan käsittelyä kutsutaan surutyöksi. Sen oppiminen, depressiivinen positio, on keskeinen osa varhaista yksilönkehitystä. Sureminen liuottaa krampit aivoista. Sureminen liuottaa menetykseen liittyvää tuskaa ja pelkoa, ja mahdollistaa liittymisen.

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata myös tuskallinen menneisyys. Sitä tapahtuu väistämättä harjoituksen myötä. Kun mieli hiljenee, menneisyyden traumat putkahtavat tietoisuuteen. Muistijälkiin on hyvä suhtautua kuten muihinkin ilmiöihin, joihin huomio tässä hetkessä kohdistuu. Hyväksyy, ei kiellä, mutta merkityksellisempää kuin jäädä muistoihin ja mielikuvitukseen on kohdata suuri tuntematon, tässä ja nyt. En jää märehtimään, koska seuraava hetki on todellinen ja kiehtova. Tällä tavoin surutyö tapahtuu zazenissa luonnollisesti ja sopivina annoksina. Jos tarpeen, zazenin ulkopuolella voi käyttää kaikkia viisaita keinoja kuten terapiaa.

Tavallista

Muutama päivä sitten olimme koirien kanssa metsässä kävelyllä. Näimme vanhan kaatuneen kuusen, jonka tiheät oksat olivat naavan peitossa. Otin kuusen sisääni. Näin sen vatsallani. Metsässä kävellessäni polku on mieleni sisällä. Ei mitenkään kuohuttavalla tai erinomaisella tavalla, vaan tavallisesti, huolettomana.

Harjoita 84 000 ihohuokosellasi

Minulta kysytään usein daisanissa kuinka onnistuisi pitämään harjoituksesta kiinni ja syventämään sitä. Lähes jokaisella johdannolla kysytään mitä tehdä, kun mieli laskee hengityksiä ja sujuvasti pohdiskelee muita asioita samaan aikaan.

Asiat ovat hyvin ja oikein juuri näin. On harhaluulo, että zen-meditaatiossa pyrittäisiin tyhjentämään mieli ajatuksista. Vain tajuttomalla ei ole ajatuksia. Zazenin tarkoituksena on olla yhtä maailman kanssa, ja maailmassa tapahtuu koko ajan.

Jos auto ajaa ohi ja kuulen äänen, mielessä liikkuu mielikuva. Kun ääni häipyy, mielikuvakin häipyy. Alitajuisen impulssit aiheuttavat mielikuvia, jotka nekin häipyvät aikanaan. Harjoituksen tekemiseen liittyy mielikuvia. Se, mikä harjoituksen myötä vaimenee on sisäinen dialogi, assosiaatioiden ketju.

Chien-chih Seng-tsan lausui: ”Ajatuksia tulee ja menee, mutta niitä ei pidä pyytää teelle.”

Hetkiä Zengårdenissa. Kuvaus ja leikkaus Timo Teräväinen. 1:28 min.

Itseasiassa, jos pyrkii poistamaan ajatuksia, vain lisää niitä.

Mitä sitten voi tehdä?

Zazenissa suunnataan aktiivisesti huomio yhteen asiaan, laskemiseen, hengitykseen, kysymykseen tai ei mihinkään erityiseen.

Ihmisen mieli on nerokkaan tarkoituksenmukainen. Se suuntaa automaattisesti huomion siihen mikä on tärkeää.

Harjoitus kasvaa tärkeämmäksi, kun sitä tekee. Erityisesti yhteinen zazen muiden samanhenkisten kanssa luo merkitystä. Zen-kirjojen lukeminen tai zenistä puhuminen eivät välttämättä hiljennä mieltä, mutta tekevät harjoituksesta merkityksellistä. Lukeminen yksin ei siis riitä, mutta tukee zazenia.

Huomion ylläpito ja suuntaaminen on aktiivista ja väsyttävää työtä. Tämä pätee myös arjessa eikä ainoastaan zazenissa. Säännöllinen zazen auttaa tässäkin kasvattamalla keskittymiskuntoa.

Zazen on yllättävän fyysinen harjoitus. Teen keskittymistyötä koko olemuksellani. Suuntaan aktiivisesti huomiotani myös keholla, kehontietoisuudella. Se miltä minä tunnun tässä ja nyt tekee työtä. Jos unohdan kehoni ja päästän sen jähmettymään yhteen asentoon, niin kehontietoisuus nukahtaa. Ja samantien mieli ryhtyy uneksimaan, haaveilemaan, käymään dialogia ja kokemaan harhoja, makyoita.

Minulla kesti turhan pitkään, ennenkuin opin arvostamaan mestari Mumonin lempeää ja tiivistä ohjetta koanin ”Mu” kommentissa:

”Silloin keskity tähän ”Mu”:hun 360 luullasi ja 84000 ihohuokosellasi ja tee koko ruumiistasi yksi mahtava kysymys.”

Dokusan ja daisan

Viikko sitten oli zazenkaissa eli kokopäivänistumisessa jälleen yli 20 osallistujaa. Moni kävi daisanissa, mihin tässä lämpimästi kannustan.

Koskaan ei tiedä mitä dokusanissa paljastuu.

Zen-traditio tarjoaa henkilökohtaista opetusta. Se tapahtuu oleellisesti dokusanissa, yksityisessä kohtaamisessa opettajan kanssa. Dokusan on luova tilanne; ei voi tietää etukäteen, mitä siellä tapahtuu tai mitä seurauksia siitä on. Netistä löytyi kaunis kuvaus.

Dokusaniin mennään zazenin aikana, kukin halukas vuorollaan. Opettajalla on kokemus omasta 15-20 vuotta päätoimisesta harjoituksestaan. Lisäksi opettaja on seurannut muutaman sadan oppilaan kehitystä, ja on siksi kykenevä auttamaan monenlaisissa tilanteissa.

Zengårdenissa dokusaniin pääsee muutaman kerran viikossa ja sesshinillä (intensiivinen retriitti) kolme kertaa päivässä. Suomessa opettaja käy muutaman kerran vuodessa. Helsingissä saa viikottain henkilökohtaista opastusta daisanissa. Daisan on kuten dokusan, jossa opettajan tilalla on kokenut ohjaaja.

Daisaniin pääsee usein, se on suomeksi, ja monet käytännön kysymykset harjoittamisesta ratkeavat siellä. Tavallinen keskustelu käytännön ongelmista olisi auttanut minua paljon zen-urani alkuvaiheessa. Myös turha jännitys dokusanissa vähenee, kun on harjoitellut daisanissa. Kokeneemmat voivat käyttää daisania säilyttämään tuntumaa ja lisäämään intensiteettiä, kun dokusaniin pääsee harvemmin.

Minulta on kysytty selityksiä miksi käydä dokusanissa… kas tässä:

1) Zazenissa harjoitellaan olemaan hereillä, tässä. Ihmisellä on taipumus vetäytyä omaan sisäiseen maailmaansa. On hienoa, jos zazen tarjoaa turvapaikan rauhoittua ja levätä. Sinne ei kuitenkaan ole tarkoitus erakoitua. Dokusan vetää vuorovaikutukseen, pois omista maailmoista. Se on hyväksi, vaikka ei aina haluaisikaan luopua yksityisestä rauhastaan.

2) Zazenissa tulee joskus kehiteltyä monenlaisia harhakuvitelmia. Suoraviivaisimmat ovat aistimuksia, vaikeammin havaittavat piintyneitä ajatuksia tai emootioita. Länsimainen psykologia sanoisi niitä defensseiksi. Zen kutsuu niitä nimellä makyo, huono ilmiö. Dokusan hyvin usein puhkaisee kuplan ja vetää takaisin realiteetteihin.

3) Harjoituksen näyttäminen opettajalle tekee harjoituksesta merkityksellistä. Se lisää intensiteettiä sekä ennen että jälkeen dokusanin. Tämän huomaa erityisesti, kun koan-harjoituksen myötä on tarkoitus demonstroida opettajalle vastausta. (Koan-harjoituksessa etsitään ratkaisua suureen kysymykseen.)

Vuorovaikutus virtaa dokusanissa.

4) Kun tekee Koan harjoitusta, on tarkoituksenmukaista käydä usein dokusanissa. Silloin vuorovaikutus alkaa sujua, aivan tavallinen jännitys lievenee ja vastauksia alkaa löytyä. Daisania kannattaa käyttää harjoitusvastuksena ensimmäisen koanin kanssa, vaikkei ohjaaja voikaan vastauksia hyväksyä. Vain opettaja hyväksyy vastauksen. Koan harjoituksen myötä syntyy myös helposti makyoita, joten edellinenkin kohta on relevantti.

5) Dokusan kertoo paljon minusta itsestäni, tärkeistä vuorovaikutussuhteistani vanhempiin ja auktoriteetteihin. Onko minulla taipumus ottaa suorituspaineita? Miten reagoin vastoinkäymisiin? Vetäydynkö kuoreeni jos kohtaan vaikeuksia? Mitä kuvittelen opettajasta? Tai itsestäni? Onko minulla käsittelemättömiä traumoja?

Lopuksi vielä myytti suomalaisesta kansanluonteesta. Sisu. Ominaisuus, jota zenissä tarvitaan. Periksiantamattomuutta ja sitoutumista parhaimmillaan. Ei vinguta pienistä. Kolikolla on kuitenkin vaarallinen kääntöpuoli: puhumattomuus, yksin pärjääminen ja häpeä. Sisukas zeniäinen puree hammasta, kärsii fyysisiä ja psyykkisiä kipuja, on pihalla, ei kerro kenellekään ja häpeää yksin. Vaikka vuosikausia. Käykää mieluummin dokusanissa.

Onko elämä kärsimystä?

Katso ympärillesi!

Vanhustenhuolto. Häkkikanalat. Finanssikriisi. Kasvihuoneilmiö. Afganistan. Sotien jäljet suomalaisessa alitajunnassa. Syöpä. Huumausaineet. Hulluus. Masennus. Onnella on aina kääntöpuoli, tiedämme sen. Syntymästä seuraa kuolema. Kysymys kuuluu siis miten elän tässä maailmassa? Pakenenko tätä todellisuutta? Onko se kieltämistä vai oleelliseen keskittymistä? Voinko kohdata karun todellisuuden onnellisena? Mitä tuo onnellisuus on? Onko se edes sosiaalisesti sallittua?

Tämä oli Buddhan suuri kysymys. Oivalluksensa jälkeen Buddha mietti pitkään, onko edes mahdollista välittää muille ihmisille sitä minkä hän oli kokenut. Siitä pohdinnasta syntyi buddhalaisen opin perusta, neljä jaloa totuutta ja kahdeksanosainen polku.

Tyly versio, jonka kuulin 17 ikäisenä lukion uskonnontunnilla: 1) Elämä on kärsimystä, 2) Kärsimyksen syy on elämänjano, 3) Elämänjano on sammutettava, 4) Keino tähän on buddhalainen harjoitus. Ajattelin, että tässä on ylivoimaisesti typerin nihilistinen uskonto, josta olen ikinä kuullut. Tuon kanssa en ainakaan halua olla missään tekemisissä! Päätös kestikin toistakymmentä vuotta…

Buddhan kiteytys olemassaolon luonteesta oli, että ilmiöt muuttuvat ja katoavat (anicca), ovat tyhjiä ja hallitsemattomia (anatta), sekä ovat epäluotettavia eivätkä tuota todellista onnellisuutta (dukkha). Opettajiemme puheita: Sensei Kanja: Olemassaolon kolme tunnusmerkkiä sekä Sensei Sante: Buddhan tie – kärsimyksestä vapautuminen.

Buddhan analyysi on sopusoinnussa esimerkiksi kompleksisuusteorian, modernin fysiikan tai tietoisuustutkimuksen kanssa. Hämmästyttävää ottaen huomioon ihmisten käsitteelliset valmiudet 2500 vuotta sitten.

Andromeda

Andromeda

Kärsimyksen ongelma liittyy oleellisesti ihmisen mielen rakenteeseen ja rajoituksiin, jotka olivat oivallettavissa meditaation avulla jo tuolloin. Kuten lääkekin. Miten Buddhan havaintoja voisi kuvata nykytietämyksen näkökulmasta?

Maailma on simulaatio mielessä

Ihmisen aistit, aistimusten tulkinta sekä käsitteellinen ajattelu ovat nerokas väline. Niiden avulla ihmisolio voi hahmottaa ympäröivää maailmaa ja tehdä parempia valintoja. Tuo maailman malli on kuitenkin ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silti se on ainoamme ja takerrumme siihen vajavaisuuksineen – ja petymme.

Purossa virtaava vesi saa aikaan pyörteen. Se koostuu molekyyleistä, jotka liikkuvat tietyllä tavalla. Minä voin ulkopuolisena tarkkailijana havaita pysyvän muodon ja kutsua sitä pyörteeksi. Todellisuus on virtaavaa vettä, pyörre on simulaatio mielessäni.

Jos piirrän numeron 5 taululle ja kysyn mitä siinä on, lähes kaikki vastaavat viisi. Taululla on väriä. Merkitys viisi on mielessä. Väritkin ovat mielen kokemuksellinen tulkinta valon aallonpituuksista.

Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat jo toimintaperiaatteeltaan animistisia. Mieleni olettaa automaattisesti, että Pyörre on olemassa sinänsä, an sich, että sillä on ”sielu”. Tämä on hyvin käytännöllinen oletus. Se mahdollistaa assosiaatiot, käsitteellisen ajattelun, monimutkaisen systeemimallin rakentamisen ympäröivästä maailmasta.

Pyörrettä ei kuitenkaan ole olemassa sellaisena kuin ajattelumme sen hahmottaa. Tätä tarkoittaa anatta, tyhjyys. Tai Mahayana laveammin: ”Muoto on vain tyhjyyttä, tyhjyys vain muotoa.” Pyörre ei tunnu kovin suurelta menetykseltä, mutta sama koskee kaikkia mielen tunnistamia ilmiöitä.

Mieli tekee toisenkin perusoletuksen. Ilmiöt ovat pysyviä, ”samoja”. Muutos, syntymä ja kuolema ovat poikkeuksia. Tämäkin on käytännöllistä, mutta vain rajallisesti totta. Kun raja ylitetään, seuraa pettymys.

Todellisuudessa pyörteen molekyylit vaihtuvat vilkkaasti. Sen muoto horjuu. Jos patoan puron, pyörre katoaa. Kun avaan padon se ilmestyy. Onko se sama? Onko se sama, jos patoan puron tietämättäsi? Mikä siinä on ”sama”? Vastaus: Paikka. Siis asiayhteys, konteksti. Mieli pitää Pyörrettä samana, koska se on samassa paikassa. Syntyy joka hetki uudestaan lähes samanlaisena. Tämä koskee jälleen kaikkia mielen hahmottamia ilmiöitä.

Voimme rationaalisesti päätellä, ilmiöiden tyhjyyden ja pysymättömyyden. Se on kuitenkin mielen pinnallista (siis hyvin jalostunutta) toimintaa. Vaatii ponnistelua päästä kokemuksellisesti kosketuksiin näiden realiteettien kanssa. Zazenissa niitä voi lähestyä omaa turvallista vauhtia.

Kuka minä olen?

Ajattelevan mielen harhapolut eivät jää tähän… seuraavaksi Kuka minä olen?.

Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla

Myrsky tuo mieleen lapsuuden tunnelman, kun isä vei minut Helsingin eteläsatamaan ihailemaan myrskyä. Meren voima on ihmiselle mahtava, myös pienellä Suomenlahdella. Meressä voi vierailla, ja laivat käyttävät sitä hyödykseen, mutta pohjimmiltaan se on tuntematon ja hallitsematon. Kylmä ja tappava. Meret vellovat tällä planeetalla vielä kun ihminen on tappanut itsensä sukupuuttoon.

Suuri tuntematon.

Suuri tuntematon.

Kukapa ei muistaisi katselleensa tähtitaivasta ja ihmetelleensä sen mittasuhteita. Taivaalla näkyvät valopisteet ovat muuten enimmäkseen galakseja, eivätkä yksittäisiä tähtiä. Äärettömän kokeminen antaa perspektiiviä arkeen.

Zendo Helsingin keskustassa, kaiken hälinän keskellä, on paikka ei-minkään reunalla. Kun asetun zazeniin ja mieli alkaa hiljetä, tämä hetki näkyy yhä selvemmin. Voin kurkistaa zabutonin (matto) reunan yli äärettömän syvälle. Voin seurata kuinka alkuräjähdyksen aalto, tämä hetki, vyöryy edelleen. Sen kuohut näkyvät meille tuttuina esineinä, ilmiöinä ja olentoina, syntyvät joka hetki uudelleen, toisiinsa kietoutuneina, samana ja erillisinä yhtä aikaa.

Ja millaista ääntä tuollainen aalto pitää! Ei ole vaikeaa pysyä hereillä zazenissa, silloin kun kuulee karjuvaa hiljaisuutta. Se tuntuu joka solussa.

Onko zen uskonto – ja mitä sekin tarkoittaa

Minulta kysytään usein onko zen uskonto. Ihmiset tunnistavat, että zen on jotain muuta kuin valtauskontomme. (sekä nimellinen kristinusko, että todellinen mammonanpalvonta) Mikä olisi sitten sopiva yleiskäsite? Filosofia, elämäntapa, harjoitus, perinne? Kyllä, mutta myös jotain muuta.

Valitettavasti kulttuurimme on romuttanut sekä sanan uskonto merkityksen, että sen mitä uskonnon harjoittaminen on. (Tämä on itseasiassa hyvin hyvin surullista – sen seuraukset pääsevät uutisiin.) Siksi usein vastaan vain, että zen on jotain muuta. Tällä kertaa pidempi selitys…

Suomen kielen sana uskonto on pahasti harhaanjohtava. Kansainvälinen uskontoa tarkoittava sana on peräisin latinan sanasta religere, yhdistää, parantaa. Sillä on siis vain rajallisesti tekemistä uskomusten kanssa. Käytänkin artikkelissa tästä eteenpäin valikoiden sanaa religio.

Ymmärrän kyllä harhan historian. Religioilla on pääpiirteissään kaksi keinoa tehtävässään, auttaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta tai antaa uskoa paremmasta. Zen oleellisesti painottuu todellisuuden kohtaamiseen sekä siihen, miten sitä voi kestää.

Uskonto?

Uskonto?

Miksi religiot ovat syntyneet? Ne ovat ihmisen keino hallita ahdistusta.

Jokainen ratkaisee omalla tavallaan miten kohtaan menetyksen, kuoleman, sen mitä ei voi tietää tai hallita, moraalisen valinnan, tai miten liityn johonkin itseä suurempaan. Erilaiset religioperinteet ovat syntyneet näistä tarpeista. Valitettavasti nämä tarpeet yhdessä laumavaistojen kanssa antavat religiolle pelottavan suuren vallan, jota onkin kautta aikojen käytetty surutta hyväksi. Näin ovat syntyneet uskonnolliset instituutiot.

Subjektiivinen mielipiteeni on, että zen vastaa ihmisen, harjoittajan, tarpeisiin ylivertaisen hyvin – on religio. Zen yhdistää ja parantaa; auttaa kohtaamaan ahdistusta ja menetystä; auttaa tekemään valintoja koko olemuksellaan.

Mikä parasta, zen on religio, jota älyllisesti rehellinen voi harjoittaa.

Ei tarvitse olla tieteenharjoittaja kokeakseen ristiriitaa esimerkiksi kristillisen teologian ja arjen havaintojen välillä. Juuri tämä ristiriita on tehnyt ”uskonnosta” marginaalisen nykyaikana.

Zen ei siis perustu sokeaan uskoon. Jokin motivoiva mielikuva tai tarina saa aloittamaan harjoituksen, mutta oleellisesti voit käyttää tieteellistä lähestymistapaa: kokeilla harjoitusta ja jatkaa, jos se tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Ei ole myöskään auktoriteettia joka käskisi.

Teen pienen sivupolun torjuakseni skeptikon ensimmäisen kysymyksen: jälleensyntymä? Niin mitä itseasiassa tarkoitat? Zen-mestari voisi sanoa, ”en tiedä kun en ole vielä kuollut.” Sekoitetaanko tässä sama ja samanlainen? Jos oivallan mikä on se joka ”jälleensyntyy”, kysymys muuttuu epäoleelliseksi. Jälleensyntymän voi esimerkiksi käsittää 2500 vanhaksi mielikuvaksi prosessista – synnyn joka hetki uudelleen. Buddhalaisuudessa on tästä monenlaisia mielikuvia – jokaisella on väistämättä omansa.

Zen siis mahdollistaa rationaaliselle skeptikolle ehjän maailmankuvan – ja religion. Mutta miksi vaivautua?

Ennemminkin, zen haastaa paitsi uskomisen myös tietämisen – niiden erohan on todistettavuudessa. ”Kaikki mallit ovat vääriä, jotkut ovat käyttökelpoisia.” (Matemaatikko – George EP Box) Kun pysähtyy miettimään olemassaolon luonnetta, törmää pysymättömyyteen ja tyhjyyteen, väistämättä. Tietämisenkin illuusiosta joutuu luopumaan.

En voi tietää tai hallita, mutta voin olla kosketuksissa, tässä ja nyt. Kun luin Zenkei Shibayama kirjasta “Zen Comments on the Mumonkan” heräämisestä subjektiiviseen todellisuuteen, pidin sitä käsitteellisenä erehdyksenä. Nykyään (ihmisen) mielikuva objektiivisesta todellisuudesta tuntuu kaikkivoipaiselta harhalta.

Kaikki religiot käyttävät samanlaisia inhimillisesti tarkoituksenmukaisia menetelmiä: rukous/meditaatio, ryhmässä harjoittaminen, laulu/resitaatio, kokemuksen kunnioittaminen, alitajuinen ehdollistuminen, ajan ja tilan rajaaminen, toistuvat rituaalit, rituaaliesineet ja -symbolit. Zenissä meditaatioharjoituksella on erittäin suuri merkitys, muutoin se on samanlainen kuin moni muu religio. Vain ulkoa annetun uskomuksen paikalla on suuri kysymys.