Zen ja jousella ampumisen taito

”Zen ja jousella ampumisen taito” on kirjaklassikko. Tiivis, kaunis ja antoisa. Saksalainen professori Eugen Herrigel kertoo kuinka opiskeli jousiammuntaa 1950-luvun Japanissa Kenzo Awan oppilaana.

Eugen Herrigel Opettaja aloitti ensimmäisen oppitunnin ihailemalla jousen kaunista kaarta. Sitten hän viritti jousen huolellisesti, venytti jännettä hieman ja päästi irti. Läsnäolijat vain kuuntelivat jousen ainutlaatuista ääntä. Seuraavaksi opettaja demonstroi kuinka ammutaan. ”Se ei ollut vain kaunista, vaan se näytti myös hyvin vaivattomalta.”

Seuraavaksi oppilaat yrittivät tehdä samoin. Opettaja antoi kärsivällisesti ja niukasti käytännöllisiä ohjeita. Lopulta Herrigel tuskastui ja sanoi ettei yksinkertaisesti pysty jännittämään jousta halutulla tavalla. Vasta sitten opettaja antoi keskeisen neuvon: ampuminen tapahtuu hengityksen rytmittämänä.

Aikanaan ryhdyttiin harjoittelemaan laukaisua. Sen tuli käydä kuten pikkulapsi päästää irti vanhemman sormesta, tai kuten vesipisara putoaa ruohonkorrelta. Se tapahtuu, sitä ei voi suunnitella, tietää tai hallita. Tästä tuli Herrigelille koan. Opettaja kieltäytyi selittämästä miten se tehdään. Herrigel epätoivoissaan keksi konstin joka näytteli onnistunutta laukaisua. Opettaja melkein hylkäsi hänet tämän huijauksen takia.

Eugen Herrigel Lopulta laukaisu onnistui ensimmäisen kerran, ja vähitellen yhä useammin. Opettaja korosti, että onnistumisesta ei pidä ottaa henkilökohtaista kunniaa. ’Se’ laukaisee, kun jousi jännitetään oikein. Keskustelu päätyi siihen, että opettaja pyysi Herrigelin salille illalla. Kirjan ehkä dramaattisimmassa kohtauksessa opettaja ampuu pimeään maalitauluun ensin napakympin ja toisella nuolella halkaisee ensimmäisen nuolen. Opettaja sanoi, että ’se’ osui. Herrigelin oli vaikea keksiä tähän selitystä.

Herrigelin laukaisu vakiintui, ja vähitellen hänen halunsa selittää asioita laantui. Lopulta hän sanoi opettajalleen:

”Pelkään, etten enää ymmärrä ylipäänsä yhtään mitään, yksinkertaisinkin asia on epäselvä. Minäkö viritän jousen, vai jousiko virittää minut täyteen viritykseen? Minäkö osun maaliin vai osuuko maali minuun? Onko ’se’ ruumiin kannalta henkinen vai hengen kannalta ruumiillinen – onko se molempia vai ei kumpaakaan? Tuo kaikki: jousi, nuoli, maali ja minä kietoudumme toisiimme, niin etten voi enää erottaa niitä. Jopa tarvekin erotella on häipynyt. Sillä niin pian kun otan jousen käteeni ja ammun, kaikki on niin selvää ja kirkasta, ja niin naurettavan yksinkertaista…”

Herrigel oli hyvin kiinnostunut mystiikasta jo Japaniin tullessaan. Keskustelut käytiin tulkin välityksellä, joten vivahteet jäivät usein varmistamatta. Niinpä romanttiset odotukset värittävät Herrigelin kokemuksen ja kertomuksen. Toisaalta hänellä oli länsimaiselle tyypillinen halu tiedon avulla kontrollointiin. Kesti aikansa, ennenkuin hän päästi irti käsityksistään ja antoi ’sen’ ampua. Näin käy usein kun aloittaa zen-harjoituksen. On yhtäaikaa romanttisia idealisaatioita, ja toisaalta tarve hallita ja tietää. Harjoituksen tekeminen on lääkettä molempiin.

Itseasiassa Kenzo Awa ei tehnyt mitään ’mystistä’. Hän esimerkiksi kertoi pimeässä ammutuista nuolista myöhemmin adjutantilleen ja piti nuolen halkaisua sattumana. Japanissa oman nuolen tärväämistä pidettiin jopa nolona.

Toisaalta jousiammunnan, tai zenin, polkua seuraamalla henkilökohtainen kokemus, ja sitä myöten valinnat ja tapahtumien kulku alkavat kehkeytyä (emerge) uudella tavalla. Niille on helppo löytää mystisiä tulkintoja, jos niin haluaa.

Kuinka sitten opettajan kokemus ja taito näkyivät käytännössä?

Ensimmäisessä kohtaamisessa opettajalla ei ole kiirettä. Hän pysäyttää oppilaat ja näyttää oman rakkautensa suurta vanhaa traditiota kohtaan. Miltä se näyttää, kuulostaa ja tuntuu. Hän virittää aloittelijan mielen, uteliaan ja valmiin tuntemaan. Hän luo turvallisuutta ja sallii idealisoivaa sitoutumista ja samalla pitää jalat maassa. Mutta mistä hän ei puhu? Kilpailusta, hyödystä, kaupankäynnistä, suunnitelmista, saavuttamisesta.

Käytännön opetus perustuu mallioppimiseen ja suorituksen korjaamiseen. Käänteentekeviä ohjeita on vain muutamia. Hyvä opettaja säästää näitä siihen, että aika on kypsä. Liian pitkä turhautuminen ei ole hyväksi, mutta jos neuvoo liian aikaisin, vastaus on ”Kyllä, kyllä, mutta minusta asian voi ajatella toisin…”

Kärsivällisyyttä koetellaan, kun ryhdytään harjoittelemaan irti päästämistä, kiipeämään lasista vuorta. Opettaja tietää oman kokemuksensa perusteella mitä odottaa. Hänen tärkein tehtävänsä on pitää oppilaan luottamusta yllä, saada tämä jatkamaan. Eräänä päivänä sitten tapahtuu ensimmäinen onnistuminen.

Mutta miten jousella ampuminen liittyy minun arkeeni? Minulla on joka hetki edessäni koan: ”Mitä teen seuraavaksi?” Haluan tehdä hyviä valintoja. Onko se ”…niin selvää ja kirkasta, ja niin naurettavan yksinkertaista…”

Lähteitä:

  • Eugen Herrigel: ”Zen ja jousella ampumisen taito”
  • Japanilaisen tutkijan kritiikki. Yamada Shoji: ”The Myth of Zen in the Art of Archery”
  • Victor Sōgen Hori: kritiikin kritiikki

  • One thought on “Zen ja jousella ampumisen taito

    Haluatko kommentoida?

    Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

    WordPress.com-logo

    Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Twitter-kuva

    Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Facebook-kuva

    Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Google+ photo

    Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

    Muodostetaan yhteyttä palveluun %s