Dana paramita – pyyteetön antaminen

Torstaina oli jälleen dharmakeskustelu. Tuntuu paremmalta kirjoittaa aiheesta keskustelun jälkeen, niin pohdinnasta tulee avarampaa.

Buddhalaisuus siirtyi noin sata ensimmäistä vuotta suullisena perinteenä, ja tietenkin listat olivat hyvä muistisääntö. Siksipä buddhalaisuudesta löytyy 4 jaloa totuutta, 8-osainen polku, 6-10 paramitaa, 6 maailmaa, 3 jalokiveä, 5 skandhaa, 6 aistiporttia, 5 mielenmyrkkyä, jne.

Mahayana buddhalaiset 6 paramitaa löytyvät Lotus sutrasta:

  1. Dana paramita: pyyteetön anteliaisuus, itsestään antaminen
  2. Sila paramita: hyveellisyys, moraalisuus, kurinalaisuus, sopiva toiminta
  3. Ksanti paramita: kärsivällisyys, sietokyky, hyväksyminen, kestävyys
  4. Virya paramita: energia, ahkeruus, vireys, ponnistelu
  5. Dhyana paramita: yhteen asiaan keskittyminen, meditaatio
  6. Prajna paramita: viisaus, oivallus

Keskustelimme ainoastaan ensimmäisestä, pyyteettömästä antamisesta. Kaikki paramitat kuvaavat samaa, vain eri näkökulmasta.

Keskustelu polveili aluksi konkreettisessa antamisessa, rahalahjoituksissa, hädänalaisten auttamisessa.

Miten oikein voin antaa pyyteettömästi? Ajatus ”antamisesta” sisältää minän(1), joka omistan(2) jotakin hyvää(3), josta luovun(4) pyyteettömästi(5) toisen(6) hyväksi(7). Aika paljon oletuksia ja käsitteitä. Näyttää siltä, että kun yritän antaa pyyteettömästi, sillä varmasti on mielenkiintoisia seurauksia, mutta jotakin muuta kuin pyyteetöntä antamista.

Joskus tulee auttaneeksi toista sen kummemmin ajattelematta. Silloinhan minää ei ole, vain tekeminen.

Pyyteetön antaminen liittyy oleellisesti zazeniin. Sitä ei kannata erikseen ”harjoitella”, muuten yllämainittu ajattelu astuu kuvaan.

Kun zazen hieman syvenee, läsnä vain tekeminen (1), joka ei ole erillinen toisesta (6). En tiedä mikä on hyväksi mikä ei (7)(3). Zazen on niin turvallinen paikka, ettei minun tarvitse turvautua omistamisen illuusioon (2) eikä hyödyn suunnitteluun (5). Annan huomioni, joka minulla on taas seuraavassa hetkessä, en siis oikeastaan menetä sitä (4).

Itseasiassa annan siis jotakin, jota on rajattomasti. Minulla ei ole mitään syytä huolehtia. Mistä sitten vaikeus? Kyseessä on meditaatioharjoituksen keskeisistä ilmiöistä.

Sisäinen maailmani on itsemääräämisoikeuden perimmäinen linnake. Olen äärimmäisen tottunut pakenemaan sinne, silloin tällöin ja vähän väliä. Joskus lepäämään, joskus muuten vain pakoon. Tässä mielessä zazen on hyvin karu harjoitus. Siinä luovun viimeisestäkin vapaudesta, vapaudesta huvitella eristyneessä mielikuvituksessani. Haaveilusta luopuminen on vaikeaa, koska olen sallinut itseni tottua mielikuvilla leikkimiseen, sisäiseen television tuijotteluun.

Poisoppiminen vaatii kärsivällisyyttä. Tuosta turvapaikasta ei voi luopua väkivaltaisesti. Saatan kuvitella, että ”zen sanoo”, muodostan ”zen ihanteita”. Ehkä ajattelen, että joku auktoriteetti, Buddha tai opettaja, käskee. Tuo synnyttää vastarintaa ja alitajuista kapinaa. Se väsyttää ja tarvitsenkin haaveilun turvaa enemmän, pakenen zen-unelmiin.

Kun annan huomioni tälle hetkelle, luovun haaveilusta, ajatuksilla leikkimisestä. Luovun siis erillisen itsen tiedostamisesta ja antaudun kosketuksiin sen kanssa mitä on tässä hetkessä. Se on toisaalta ponnistelua vaativaa ja uuvuttavaa, toisaalta äärimmäisen palkitsevaa. Onneksi se tarvitsee tehdä vain hengitys kerrallaan, pakottomasti, vaivattomasti.

Haluatko kommentoida?

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s