Yrjö Kallinen

Kirjoittaja Mitra Virtaperko on harjoittanut zeniä Zenbuddhistiska Samfundetissa n. vuodesta 2004 lähtien Helsinki Zen Centerissä (HZC) sekä asunut nelisen vuotta Samfundetin retriittikeskuksessa Zengårdenissa, Ruotsissa. Keväällä 2014 hänestä tuli zenbuddhalainen pappi. Tällä hetkellä hän asuu pääasiassa Helsingissä, harjoittaa ja ohjaa toimintaa HZC:ssä sekä työskentelee sivutoimisesti Itä-Helsingin musiikkiopistossa ja teekauppa Théhuoneessa.

Onko Yrjö Kallinen, s. 1886, k. 1976, edelleen tunnettu ja ajankohtainen? Ainakin Kallinen kiinnostaa edelleen. Viimeisin hänestä kirjoitettu elämäkerta on niinkin tuore kuin vuodelta 2011. Lahden kaupunginteatteriin tulee syyskuussa nuortennäytelmä Sankari, joka kertoo Kallisesta. Mitä enemmän olen itse Kallisen elämään ja ajatteluun perehtynyt, sitä vakuuttuneempi olen siitä, että hänellä on edelleen ajankohtaista sanottavaa.

Kuka Kallinen oli?

Yrjö KallinenKallista voi lähestyä hyvin monenlaisesta näkökulmasta, samoin hänen elämänsä kulku oli myös tavattoman rikas ja monipolvinen. Hän koki ja todisti Suomen viime vuosisadan merkittävimmät käänteet: ensimmäisen maailmansodan ja sitä seuranneen Suomen itsenäistymisen. Sisällissodan ja sotavankeuden, toisen maailmansodan ja kylmän sodan aikakauden.

Kallinen oli nuoresta pitäen sekä sosialisti että teosofi, jota kaikkien maitten, mutta erityisesti Intian, uskonnolliset ja filosofiset traditiot kiinnostivat. Hän oli kasvissyöjä ja pasifisti, kummatkin varsin epätavallisia elämänvalintoja 1910-luvun Oulussa. Työuransa hän aloitti rautatieläisenä, ja siinä asemassa hänet valittiin Suomen itsenäistymisen jälkeen ja sisällissodan alkuvaiheissa toimineeseen komiteaan, jonka tarkoituksena oli rauhan ja järjestyksen säilyttäminen Oulussa. Valkoisten valloitettua Oulun Kallinen vangittiin, vaikka hänen toimintansa komiteassa oli vaikuttanut merkittävästi siihen, että Oulussa vältyttiin suurilta taisteluilta toisin kuin niin monissa muissa kaupungeissa. Neljän sotavankeusvuoden aikana hänelle langetettiin neljä kuolemantuomiota perusteettomin syin. Tuomioita ei kuitenkaan toimeenpantu. Vankeudessa ollessaan hän omien sanojensa mukaan oppi, että vapaus on mielen tila, joka ei riipu ulkoisista olosuhteista – samaan johtopäätökseen tuli myöhemmin myös Nelson Mandela.

Sodan jälkeen Kallisesta tuli osuuskuntaliikkessä työuransa tehnyt aikuiskouluttaja ja kansansivistäjä, kymmenen kirjan ja lukemattomien artikkelien, lehtijuttujen ja julkaisujen kirjoittaja. Valtakunnan poliitikko hänestä tuli jatkosodan jälkeisinä vuosina, kun hänet valittiin eduskuntaan sosiaalidemokraattisen puolueen listalta ilman että hänen tahtoaan asettua ehdolle oli häneltä itseltään edes kysytty. Vuosina 1946-1948 Kallinen oli Suomen tähän asti ensimmäinen ja viimeinen pasifisti puolustusministeri joka kieltäytyi osallistumasta mihinkään armeijan toimintakykyä lisäävään päätöksentekoon tai asehankintoihin. Koko elämänsä ajan hän oli sananmukaisesti kaikesta kiinnostunut himolukija, joka luki kaiken minkä käsiinsä sai – nuorena poikana hän mm. opiskeli omin päin englannin kielen voidakseen lukea Intian filosofiaa käsittelevää kirjallisuutta. Hänen muodollinen koulutuksensa oli kansakoulu, mutta presidentti Kekkonen nimitti hänet 1960-luvulla opetusneuvokseksi.

Erityisesti Kallinen oli ihmisen ihmisten perimmäisestä veljeydestä vakuuttunut maailmankansalainen ja suuri humanisti, ihmisten välistä yhteistoimintaa ja sosiaalista vastuuntuntoa painottava oman tien kulkija. Hän vannoi nuorena noudattavansa ainoastaan omantuntonsa ääntä, ja hän myös piti valansa. Kallinen osallistui yhteiskunnalliseen toimintaan politiikasta, kulttuurista, koulutuksesta, filosofiasta ja psykologiasta lähtien, mutta ei pelännyt ottaa kantaa mihin tahansa käytännölliseen, materiaaliseen tai sosiaalisiin kysymykseen tilanteen sitä vaatiessa. Hän oli legendaarinen, maankuuluu puhuja, ja piti elämänsä aikana ainakin 4000 julkista puhetta. Muutama Kallisen puhe löytyy nykyään YouTubesta, ja niistä saa hyvän käsityksen hänen mukaansa tempaavasta ja karismaattisestakin tyylistään. Kallinen syntyi vuonna 1886 keisarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskunnassa ja kuoli 1976 modernissa terästeollisuus-, laivanrakennus-, ja Marimekko-Suomessa, joka asemoi itseään parhaansa mukaan kylmän sodan blokkien väliin.

Kallinen ja zen

Entä mikä tekee Kallisesta suomalaisen zenin edelläkävijän? Kallisen elämässä zen näyttelee vain pienehköä osaa. Kuitenkin suomalaisen zenin historian kannalta hän on merkittävä hahmo. Hän kirjoitti ensimmäisen suomalaisen kirjan zenbuddhalaisuudesta, vieläpä monin tavoin erinomaisen ja kriittistä tarkastelua kestävän kirjan. Saavutus on hämmästyttävä, kun ymmärtää että Kallinen oli kirjaa kirjoittaessaan zen-innostuksensa suhteen Suomessa varsin yksin. Ensimmäinen buddhalainen yhdistys, Buddhismin ystävät, perustettiin 1949, ja buddhalaisuus ja zen alkoivat ylipäätään herättää kiinnostusta Suomessa oikeastaan vasta parikymmentä vuotta myöhemmin, 60-luvun lopulla. Vasta nyt, kun eletään 2010-lukua, zen ja meditaatio ovat tulleet yleisemmin tunnetuksi käsitteenä.

Kallisen kirja oli ”Zen, Idän sanoma valaistuksesta. Lähteitä käyttäen toimittanut Y.K”, ja se ilmestyi vuonna 1944. Kallinen kirjoitti sen pääosin keväällä 1944 jatkosodan viime vaiheiden aikana. Jo vuonna 1942 hän oli julkaissut artikkelin buddhalaisuudesta Suomen Sosiaalidemokraatti -lehdessä. Matti Salminen rakentaa Kallis-elämäkerrassaan osuvasti kontekstin artikkelille. Se toimikoon myös johdatuksena siihen Suomeen, jossa Kallinen kirjoitti zen-kirjansa:

”On siinä ollut suomalaisella asemasotaan jumittuneella sotilaalla ihmettelemistä, kun hän on keväällä 1942 korsussa avannut Suomen Sosiaalidemokraatti -lehden ja löytänyt sieltä Yrjö Kallisen kirjoituksen ”Mitä on buddhalaisuus?”. Kallinen käy artikkelissa läpi Buddhan ja buddhalaisuuden historiaa ja siitä muodostuneita mielikuvia länsimaissa. (…) Kuvitellaanpa vaikka Rokan Antin kaltainen sotilas seuraavaa tekstiä lueskelemaan:

”Antakaamme lopuksi puheenvuoro buddhalaiselle Bhikkhu Sudharalle, joka lausuu kirjassa Message of Buddhism seuraavaa: Buddhalaisuus opettaa tietä täydelliseen hyvyyteen ja viisauteen ilman persoonallista jumalaa; korkeinta tietoa ilman ’ilmestystä’; moraalista maailmanjärjestystä ja hyvitystä, joka välttämättä toteutuu luonnonlakien ja oman olemuksemme luonnosta johtuen; loputonta olemista ilman erillistä ’kuolematonta sielua’, ikuista autuutta ilman paikallista taivasta; vapautuksen mahdollisuutta ilman sijaisvapahtajaa, pelastusta, jossa kukin on oman pelastajansa ja joka voidaan saavuttaa tässä elämässä tämän maan päällä harjoittamalla omia kykyjä, ilman rukouksia, uhraamisia, katumustekoja tai seremonioita, ilman ammattipappeja, ilman pyhimysten välitystä, ilman jumalien armoa.

Onko tämä uskontoa?

Tekisi mieli sanoa: Se ei liene vähemmän kuin uskontoa, sen vuoksi, että se on enemmän kuin uskontoa.”

Lähde nyt tällaisen tekstin jälkeen väijymään ”pensasneuvostoliittolaista” – varma huti!”

Kallinen itse kuvailee pari vuotta myöhemmin kirjaansa sen esipuheessa näin: ”Seuraavassa yritetään muutamia lähdekirjoja noudatelleen esitellä ehkä vaikeimmin tulkittavaa buddhisistista ajatussuuntaa, joka Japanissa tunnetaan nimellä ”zen”. Monet näkevät zenissä buddhismin sisäisimmän, elävimmän ajatuksen, jonka laadun ja luonnon oivaltaminen auttaa ymmärtämään yleensä buddhismin tosi olemusta ja laatua – sitä elävää buddhismia, joka ei ole niiden tai näiden oppirakennelmien uskonvaraisessa omaksumisessa, vaan ajatus- ja tunneharhoista vapautuvassa elämässä.”

Zen, Idän sanoma valaistuksesta -kirjan pääasialliseksi lähteiksi Kallinen ilmoittaa Alan Wattsin ”The Spirit of Zen” (1936) sekä D.Suzukin teokset. Tässä Kallinen seuraa aikansa länsimaista virtausta – Wattsin ja Suzukin vaikutusta zenin tunnetuksi tulemiselle Euroopassa ja Yhdysvalloissa 1900-luvun alkupuolella tuskin voi yliarvioida. Todennäköisesti Kallinen käytti yksinkertaisesti niitä lähteitä, joihin hänen oli mahdollista päästä käsiksi.

Esipuheen jälkeen Kallinen käy rohkeasti asiaan. Selvittäessään sanan ”zen” merkitystä ja etymologiaa hän hyppää zenin ytimeen: kysymys todellisuudesta on kysymys kokemisesta. Tämä kokeminen on taas pohjimmiltaan sanojen ulottumattomissa, jotakin joka ylittää sanat. Kallinen palaa teemaan kirjan edetessä yhä uudelleen ja uudelleen. Ehkäpä se on ollut aikanaan luterilaisen yhtenäiskulttuurin Suomessa niin tavaton ajatus, että sitä on pitänyt kaiken aikaa painottaa. Toisaalta Kallinen ei ole painotuksessaan yksin eikä vailla perusteita; ajatus on tavaton ja mahdoton niin kauan kun sitä tarkastelee erittelevän ajattelun varassa. Niin kauan kun zeniä ”yrittää ymmärtää”, siitä ei saa oikein mitään merkityksellistä otetta. Ja jos zeniä ”yrittää olla ymmärtämättä” lopputulos on, jos mahdollista, entistä kehnompi, pelkkää sekasotkua. Ehkä juuri tämän mahdottomuuden takia kaikki zen-opettajat sukupolvesta toiseen, uudestaan ja uudestaan, puhuvat siitä, mistä ei voi puhua. Zenin klassinen määritelmä, joka on laitettu zenin ensimmäisen patriarkan, Bodhidharman, nimiin, kuuluu näin:

教外别传     Opetus kirjoitusten ulkopuolella
不立文字     joka ei riipu sanoista
直指人心     osoittaa suoraan ihmismieleen:
见性成佛     nähdä oma luontonsa ja tulla Buddhaksi. (Oma suomennos)

Oliko tämä todellisuuden ja totuuden kokemuksellisuus ja kokemuksen pohjimmainen sanoittamattomuus se asia, joka kiehtoi Kallista zenissä erityisesti? Palaan asiaan tuonnempana.

Viivyttyään todellisuuden kokemisen sanattomassa luonteessa monen sivun verran, Kallinen esittelee zenin historiaa. Samassa yhteydessä tulee suppeasti mutta pätevästi esitetyksi yleistä buddhalaisuuden historiaa, mahajaanan ja hinajaanan erityispiirteitä, käsitteet samsara ja nirvana sekä toki myös valaistumiskokemukset, jotka Kallinen esittelee japanilaisin termein kensho ja satori. Osansa saavat myös koanit, zenin yhteydet Itä-Aasian taiteisiin ja teekulttuuriin, myös ”zen-huumori”, (mitenköhän se eroaa muusta huumorista?) Kallinen on jopa kääntänyt suomeksi osan Hakuin-zenjin ylistyslaulusta zazenille, tekstin, joka zen centerissäni lausutaan tyypillisesti opetuspuheiden yhteydessä. Välillä Kallinen esittelee ehkä itselleen läheisempää aineistoa intialaisesta veda-traditiosta ja teosofisista kirjoituksista, kun haluaa selventää tai painottaa jotain seikkaa. Tämä tuntuu ymmärrettävältä kun tietää, että Kallinen oli teosofisen seuran jäsen vuodesta 1909 lähtien aina kuolemaansa asti sekä koko elämänsä ajan syvästi kiinnostunut hindulaisen tradition teksteistä ja opettajista Gandhista Krishnamurtiin.

Kirja ei tarjoa käytännön meditaatio-ohjeita. Zazen mainitaan ensi kerran ja ohimennen sivulla 82, kun kirjassa on sivuja 93. Kirjasta ei siis ole apua henkilölle, joka haluaa harjoittaa zeniä. Kallisen elämään perehtyessäni luin kolme hänen itsensä kirjoittamaa kirjaa, yhden elämäkerran, erinäisen määrän internet-sivuja sekä kuuntelin YouTubista kolmisen tuntia Kallisen puheita. Missään ei känyt ilmi, että Kallinen olisi koskaan varsinaisesti meditoinut puhumattakaan siitä, että hän olisi harjoittanut zen-meditaaatiota. Jos Kallinen ei itse harjoittanut zeniä, miten on mahdollista että hänen onnistui kirjoittaa pätevä kirja zenistä?

Merkityksellisiä kokemuksia

Olisiko mahdollista, että zen kiehtoi Kallista, koska se puhui todellisuudesta, johon hän itse oli saanut omien kokemustensa kautta kontaktin? Paljon on kirjoitettu ja spekuloitu ”Yrjö Kallisen valaistumisesta”, ja viimeistään Esa Kirkkopellon samanniminen näytelmä vuodelta 1995 loi käsitteen. Kallisen omien kirjojen ja kirjoitusten kautta käy selväksi, että hänellä oli kokemuksia, jotka ratkaisevasti vaikuttivat hänen koko maailmankuvaansa ja toimintaansa. Annan Kallisen kertoa kokemuksistaan itse:

”Nuorukaisiässäni menin jälleen kerran, kuten usein ennenkin, kotikaupunkini ulkopuolelle kävelemään vain saadakseni olla yksin ja tunteakseni luonnon läheisyyden. Näin, asiaa sen enempää ajattelematta, samaa tietä vastaani tulevan työläisen. Muutaman askelen päässä toisistamme vilkaisimme toisiimme, kuten hyviin tapoihin kuuluu.

Juuri kun ystävällisesti katsahdan häneen, näen jotakin, mitä en ollut milloinkaan nähnyt. Olinko jotakin tuollaista ajatellut, sitä en tiedä.

Näin ensi kerran ihmisolennon ihmeen, ihmisen eksistenssin, olemassaolon ihmeen! Näin tuon ihmeen ikään kuin olemattomuuden taustaa vasten. Näin pystyssäkäyvän olennon, näin silmän, näin tajunnan silmien takana.

Yhtäkkiä tajusin, että oikeastaan me nukumme. Me olemme näkevinämme, ymmärtävinämme, mutta emme näe, emme ymmärrä. Jos näkisimme, kuten minä nyt näin, olemassaolo olisi ihmettä alusta loppuun, kohta kohdalta. Kaikki lukemamme selitykset eivät selitä mitään. Että jotakin on olemassa, on sanomaton ihme. Että on olemassa tajunta, on ihmeiden ihme.

Palasin tavalliseen tajuuni, mutta tuon hetken jälkeen en ole enää milloinkaan ollut täysin unessa.”

Tämä kokemus oli niin voimallinen ja merkityksellinen, että koko loppuelämänsä ajan Kallinen palasi sen tuomaan oivallukseen: me nukumme, me olemme unessa. Hän myös toteaa useassakin kirjassaan, että tuon ensimmäisen kokemuksensa jälkeen hän ei enää milloinkaan kokenut elämässään tylsiä hetkiä – elämästä itsestään tuli pysyvä mielenkiinnon kohde.

Mielestäni on hedelmätöntä pohtia sitä, mikä oli Kallisen kokemusten ”todellinen luonne” ja oliko kyse valaistumiskokemuksista. Olennaista on sen sijaan oivaltaa, että nämä kokemukset vaikuttivat syvällä ja todellisella tavalla Kallisen ajatteluun ja toimintaan. Mielenkiintoista on myös havaita, että ajan kuluessa Kallisen oivallus syveni ja siitä avautui uusia aspekteja:

”Toinen ehkä kertomisen arvoinen kokemus oli tällainen:

Etenkin kovina pakkastalvina ajautui kotikaupunkiini kerjäläisiä. Olin vielä nuori, mutta kuitenkin jo pienen ja kauniinkin kotini yksinäinen asukas. Ovelleni kolkuttavat kerjäläiset merkitsivät minulle hieman omalaatuista pulmaa: jos annoin vähän, tuntoni syytti minua; jos annoin paljon, omahyväisyyden piru kuiskutuksineen sai tuntoni sitäkin sairaammaksi.

Jälleen on edessäni avunpyytäjä. Käyn tiliä itseni kanssa. Ja taasen tapahtui jotakin yhtäkkiä, rajusti ja kirkkaasti.

Käsitin, mikä idioottimainen egoisti minä olen alituisine huolineni omasta kelvollisuudestani! Jos tuo ihminen on minulle tärkeä, kuten hänen tulee olla, mitä tuhannen vietävää sillä on väliä, olenko minä semmoinen tai tämmöinen? Rahalla on oma ostovoimansa, tuo ihminen käyttää sitä ja asia on loppuun käsitelty. Minun tunteeni omasta hyvyydestäni tai turmeltuneisuudestani eivät kuulu tähän asiaan. Eivätkä oikeastaan mihinkään asiaan. Jokin mitätön piruparka minussa, minä, on huolissaan itsestään. Kannattaako moiseen kiinnittää huomiota?

Tuon tapauksen jälkeen en ole enää milloinkaan ollut vakavasti huolissani sieluni kohtalosta. Jos olen tuntenut surua, se on ollut surua lähimmäisilleni aiheuttamani surun johdosta. Jos askeleni on tuntunut keveämmältä, sitä on keventänyt jonkun olennon ilo.

Kyllä ”minä” rikeeraa koko ajan, mutta sitä ei enää oteta vakavasti.”

Kallisen ensimmäisessä kokemuksessaan tuntema hurmio olemassaolon ihmeestä on kypsynyt ja esiin astuu syvempi myötätunnon kokemus. Samalla esiin astuu jonkinlainen realistisuus ja hyväksyntä: havainto ”minästä”, joka ensimmäisen kokemuksen ihmeellisyydestä huolimatta edelleen hyörii ja pyörii ja pitää meteliä itsestään. Sitä ei vaan enää oteta vakavasti. Kertomusta lukiessani mieleeni nousi Mumonkanin koan Hyakujo ja kettu, joka käsittelee mielestäni samaa teemaa hiukan eri näkökulmasta.

Mutta Kallinen jatkaa vielä syvemmälle:

”Ja kolmas tapaus oli tämä: (…) Jostakin tekstistä luin jälleen Newtonin määritelmän, joka muistini mukaan kuului näin:

”Kappaleet esiintyvät avaruudessa ikään kuin ne vetäisivät toisiaan puoleensa voimalla, joka on suoraan verrannollinen niiden massaan ja kääntäen verrannollinen etäisyyden neliöön.” Tuo oli tuttua vanhastaan. Mutta tällä kertaa liittyi määritelmään jatko, joka kuului:

”Vetävätkö ne todella, en tiedä, ja jos vetävät, en käsitä, miten se on mahdollista.”

Ja jälleen kerran salama löi! Ensi kerran oivalsin, mitä on totuudellisuus, kaiken tosi tieteen sielu. Suuri, nerokas ihminen on kauan jatkuneiden, äärimmäisen huolellisten havaintojen ja laskelmien jälkeen päässyt selville luonnon järjestyksestä. Hän lausuu sen ideaaliseen selvästi, täsmällisesti, kauniisti. Mutta koska totuudellisuus on hänen sielussaan virinnyt, hän ei sano: Näin on, tässä on totuus, asia on selvä. Vaan hän sanoo: ne esiintyvät, ikään kuin… Ja lopuksi jumalaisin ihmisessä, totuudellisuus, saa hänet lisäämään: Vetävätkö ne todella, en tiedä, ja jos vetävät, en käsitä, miten se on mahdollista.

– En tiedä.. en käsitä…!

Olin todella liikuttunut. Toivon, ettei tuo liikutus milloinkaan sielustani häviäisi.”

Kallinen sanoo, että ei tiedä. Samaa sanovat zenmestarit ja monet mystikot eri traditioista: me emme tiedä, emmekä me käsitä. Tavallaan tiedämme tämän oman tietämättömyytemme kaiken aikaa, mutta kokemuksen kanssa ei ole helppo muodostaa intiimiä suhdetta. On yksinkertaista sanoa, että ”emme me mitään tiedä”, mutta yleensä sen hyväksyminen vaatii elämän mittaista harjoitusta. Ja mielenkiintoista kyllä, oma kokemukseni on se, että mitä syvempi, hyväksyvämpi ja intiimimpi suhde meillä on oman tietämättömyytemme tosiasiaan, sitä enemmän meille avautuu tilaa ja mahdollisuuksia toimia viisaasti ja vapaasti maailmassa. Mieleen nousee lukuisia samaa asiaa käsitteleviä buddhalaisia opetuksia ja zen-tarinoita. Mieleen nousee myös eräs oma opiskeluaikainen kokemukseni, jolla ei ole yhteyttä Kalliseen tai zeniin, mutta joka siitä huolimatta sopii tähän asiayhteyteen niin hyvin, että haluan tarinan tässä jakaa:

Opiskellessani vuosituhannen vaihteessa Sibelius-Akatemiassa cembalonsoittoa minua vuosikaudet piinasi yksinkertaisuudessaan karmaiseva kysymys: ”Miten cembaloa oikein soitetaan?” Kysymys oli sitä pelottavampi, että se oli hyvin konkreettinen; tuntikausia pähkäilin treeniluokassa soittimen edessä ja mietin, miten painan koskettimia. Kyse ei ollut siitä, että olisin treenannut joitain virtuoosikappaleita, vaan kysymykseni ulottui kaikkeen soittamiseen, olipa sitten soitettavana Ukko-Noa tai Bachin partita. Ja luonnollisesti kysymys kasvoi ajan myötä myös eksistentiaaliseksi kysymykseksi. Mitä syvemmin asiaa pohdin, sitä vähemmän osasin soittaa. Ihmettelen, miten ylipäätään kykenin tekemään vaaditut tutkinnot ja kurssit, kun todellisuudessa hikoilin luokassa ja yritin oppia soittamaan vaikkapa sävelkulkua C-D-E. Valmistin jo maisterintutkintoani, kun Helsingissä konsertoi maailmanluokan cembalisti, urkuri klavikordisti ja vanhan musiikin asiantuntija, unkarilainen Miklos Spanyi. Olin niin vaikuttunut ja vakuuttunut hänen taiteestaan, että menin heti konsertin jälkeen back stagelle häntä kiittämään. Kiitosten jälkeen pitemmittä puheitta esittelin itseni ja kysyin saman tien, alkaisiko hän opettaa. Saman tien hän vastasi että mikäpä siinä, ja niin alkoi yhteinen työmme. Luullakseni toisen tai kolmannen soittotunnin lopussa lähdimme yhtä matkaa harjoitusluokasta mennäksemme ehkä kahvilaan. Liikennevaloissa seisoessamme parahdin äkkiä ääneen suuren kysymykseni, jota olin vuosikausia hautonut: ”Kun miten sitä cembaloa oikein soitetaan?” Miklos mietti hetken liikkumatta ja vastasi sitten ystävällisesti: ”Olen pahoillani, mutta en minä tiedä.” Saman tien tajusin, että ”tässä se nyt oli”. Ja mikä mielenkiintoisinta, vaikka opettajani ei tiennyt, miten cembaloa soitetaan, hän osasi totisesti soittaa ja vieläpä opettaa muita soittamaan. Luulen että opin noiden puolentoista vuoden aikana Miklos Spanyin oppilaana enemmän kuin olin oppinut koko siihenastisen opiskelu-urani aikana.

Vielä esimerkki samasta teemasta zen-perinteessä, nimittäin keskustelu Bodhidharman ja Kiinan keisarin välillä:

Keisari Wu: Mikä on pyhien opetusten perimmäinen opetus?
Bodhidharma: Suuri tyhjyys ilman pyhyyttä.
Keisari: Kuka seisoo edessäni?
Bodhidharma: En tiedä.
Keisari ei tajunnut. Siksi Bodhidharma ylitti Jangtse-joen ja saapui Wein kuningaskuntaan. (Oma suomennos.)

Kalliselle tärkeitä teemoja

Kallisen kirjoituksiin tutustuessa löytää muutamia teemoja, joihin hän vuosikymmenien ajan palaa. Kallisen ns. suuri kysymys, joka on samalla kysymyksen muotoon puettu oivallus, on jo esille tullut ”Olemmeko unessa?” Kallinen vastasi kysymykseensä usein lainaamalla saksalais-amerikkalaisen psykoanalyytikon Erich Frommin toteamaa: ”Kaikki me olemme enemmän tai vähemmän mielisairaita. Kaikki me olemme unessa”. Tästä seuraa, että herääminen on välttämätöntä: ”Yleensähän me emme ajattele. Ympäristömme ajattelee meissä ja meidän kauttamme. Heräämisen ensimmäinen oire on tämän tosiasian havaitseminen. Mutta sen havaitseminen ei ole samaa kuin sen sanominen.”

Kallinen kavahti kaikenlaista ryhmäajattelua silloin kun se asettui suhteessa toisiin ryhmiin. ”Me” näyttäytyi Kalliselle laajennettuna egoismin muotona, ja sotien ja konfliktien mahdollistajana – ja hyvällä syyllä, sillä hän koki itse sisällissodan sekä molemmat maailmansodat. Toisaalta Kallinen uskoi syvästi ihmisten pohjimmaiseen veljeyteen ja yhteenkuuluvuuteen, mutta suhtautui skeptisesti kaikkiin ryhmiin ja ryhmittymiin, myös niihin, joihin hän itse kuului. Teosofiseen seuran ja sosiaalidemokraattiseen puolueen jäsenenä hän oli kuolemaansa asti, mutta ei epäröinyt esittää kritiikkiä silloin, kun hän niin parhaaksi katsoi. Kallisen suhtautumista yhteisöihin ja liikkeisiin kuvaa hyvin vala, jonka hän vannoi itselleen sisällissodan jälkeen sotavankeudessa ollessaan. Vala kuului näin: ”En enää ikinä tässä tai tulevissa maailmoissa tottele ketään enkä mitään arvovaltaa, käskijää, hallitusta, jumalia, enkeleitä, missään muussa kuin siinä minkä myönnän oikeaksi ja parhaaksi mahdolliseksi.” Tätä hän myös koko loppuikänsä noudatti.

Selvää on, että Kallisen tinkimättömyys ei ole voinut aina olla edes hänen ”omiensa” mieleen. Mietinpä esimerkiksi tilanteita joita vaikkapa sosiaalidemokraattisen eduskuntaryhmän sisällä väistämättä on täytynyt olla, kun vasta valittu ja puolustusministeriksi kohotettu pasifisti-Kallinen kieltäytyy noudattamasta puoluekuria paitsi silloin kuin oman puolueen päätökset sattuvat täysin yksiin Kallisen omien näkemysten kanssa. Toisaalta huomionarvoista on se, että Kallinen koko elämänsä ajan kuitenkin toimi erilaisissa yhteisöissä. Kallisen ajan maailmassa yhteisöllisyys oli itsestään selvää, ainoa mielekäs tapa osallistua yhteiskuntaan. Nykyään tilanne on täysin toinen. Ehkä Kallisen tapainen henkilö olisi tänään jonkinlainen omaa toiminimeä yksin pyörittävä elämäntaitovalmentaja.

Zen Kallisen kaukorakkautena?

Esitänköhän liian pitkälle menevän otaksuman, jos ehdotan, että buddhalaisuus ja zen olivat Kallisen pitkäaikainen kaukorakkaus? Kallinen mieltyi buddhalaisuuteen yhä syvemmin ilmeisesti erityisesti elämänsä loppua kohden, ja hänen kirjoituksensa buddhalaisuudesta samoin kuin kirja zenistä todistavat Kallisen myös tunteneen ja ymmärtäneen aiheensa. Rakkaus-vertausta jatkaen voisi sanoa, että ehkä zen oli Kalliselle kirjeystävä, jonka kanssa jaettu suhde oli merkityksellinen, vaikka osapuolet eivät koskaan tavanneet kasvoista kasvoihin, ts. Kallisen ei ainakaan tiedetä koskaan harjoittaneen varsinaisia buddhalaisia harjoituksia tai zen-meditaatiota, eikä hänellä ollut opettajaa. Siitä huolimatta suhde buddhalaisuuteen ja zeniin oli todellinen. Seurauksena syntynyt kirja Zen, Idän sanoma valaistuksesta on mielestäni edelleen paras suomeksi julkaistu kirja aiheestaan, jos käännöskirjoja ei oteta lukuun.

Annan vielä sanan Kalliselle itselleen. Lainaus on koan, jonka esittelen siksi, että en ole siihen missään muualla törmännyt. Odotan mielenkiinnolla, osaisiko kukaan blogin lukija kertoa koanin alkuperästä jotain. Tämä koan on muuten myös mainio esimerkki hyvissä koaneissa usein läsnä olevasta intensiivisyydestä: se suorastaan vaatii tulla ratkaistuksi heti, tässä ja nyt, tai ainakin yrittämään sitä.

”Kauan sitten eräs mies pani pienen hanhen pulloon. Hanhi kasvoi kasvamistaan, kunnes se ei enää mahtunut ulos pullosta. Mies ei tahtonut rikkoa pulloa eikä vahingoittaa hanhea. Miten hän sai hanhen ulos?”

Lähteet:
Kallinen, Yrjö. Hälinää ja hiljaisuutta. Tammi, Helsinki 1957/1972.
Kallinen, Yrjö. Tässä ja nyt. Tammi, Helsinki 1965.
Kallinen, Yrjö. Zen, Idän sanoma valaistuksesta, lähteitä käyttäen toimittanut Y.K. Teosofinen seura 1944/1991.
Salminen, Matti. Yrjö Kallisen elämä ja totuus. Like kustannus, Helsinki 2011.
Yuanwu Keqin. Hekiganroku 1125 (englanniksi Blue Cliff Record, Robert Aitken 2001) http://robertaitken.net/r/writings/pages/blucliff1.html. Katsottu 1.5.2015

Suuri tuntematon

Tämä on jatkoa kirjoitukselle Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla.

Ivan Shishkin, "Fallen tree. Siverskaya", 1879.

Ivan Shishkin, ”Fallen tree. Siverskaya”, 1879.

Pieni mieli, ajattelu, mielikuvitus liikkuu ainoastaan tunnetulla alueella. Sen ulkopuolella oleva on käsittämätöntä. Kirjamellisesti. Meri on käsittämätön. Tähtitaivas on käsittämätön. Syntymä on käsittämätön. Kuolema on käsittämätön.

Ihmisellä on tarve tietää ja hallita. Mutta miten voin tietää tai hallita käsittämätöntä? Miten minä, joka olen tietoinen, hereillä, koen tässä hetkessä ja paikassa, voisin olla yhtä tuon suuren tuntemattoman kanssa?

Ajatteleva minä haluaisi hallita kaikkea, samoin kuin omaa kehoa, tietää ja ohjata. Valitettavasti se ei ole mahdollista. Vauvasta lähtien olen joutunut pettymään, kun maailma ei tottele. Hiukan olen oppinut, mutta alitajuinen fantasia elää edelleen.

Käsittämättömän kanssa voi olla kosketuksissa. Olen tunnetun reunalla, suuren tuntemattoman rajalla. Itseasiassa olen koko ajan, jos vain sallin itseni kokea sen. Suuri tuntematon on aika, paikka, tulevaisuus, syvyys. Kun käännän katseeni – suuri tuntematon on toiset ihmiset, koirat, linnut, kaikki tuntevat olennot, myös naapuri tässä zazenkaissa ja läheiset. Lähellä voi olla kaukana.

Zen

Mitä zen on? Tulla paremmaksi tai onnellisemmaksi? Ponnistella kohti omaa ja annettua ideaalia, mielikuvaa?

Olisiko merkityksellisempää kohdata suuri tuntematon? Toinen ihminen? Tässä ja nyt? Löytää rohkeus luopua tunnetusta ja kohdata hallitsematon? Ottaa vastuu siitä mitä valitsen seuraavaksi?

Se on mahdollista vain tässä ja nyt. Muu on mielikuvitusta, fantasiaa, projektiota tunnetusta tuntemattomaan.

Zazen

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata tuntematon. Vähitellen se osa mielestä, joka on huolissaan, rauhoittuu. Tietenkin mieli läikähtelee; tuntemukset ja olotilat tulevat ja menevät. Zazen rakentaa turvallisen perustan olemiselle.

Pysyttelen tunnetun rajalla, siis tässä paikassa ja hetkessä. Yritän uudestaan, ja uudestaan. Palaan harjoitukseen. Vähitellen mieli rauhoittuu ja kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Se paljastuu tälle subjektille hetki hetkeltä ja tässä paikassa. Sokeat halut, pelko ja huoli, vievät jatkuvasi muualle. Mutta mieleni on oppinut palaamaan tähän hetkeen.

Eräänä päivänä olen olemassa toisella tavalla. Minä tapahtuu. Kohtaan välittömästi kaiken mikä on. Kuten Buddhasta kerrotaan Timanttisuutrassa: Heräsi, kävi kerjäämässä, söi, peseytyi, istui ja kohdisti huomionsa siihen mitä hänellä oli edessään.

Surutyö

Tällainen maailmaan liittyminen on mahdollista kun päästän irti itsen erillisyydestä. Annan huolen päättyä.

Kuinka uskallan päästää irti tunnetusta ja turvallisesta? Mitä minulle sitten käy? Erityisesti suhteessa muihin ihmisiin, uskallanko olla haavoittuvainen? Ottaa pettymykset ja luopumisen vastaan.

Tämä on mahdollista, kun päästän irti myös menneestä kivusta. Mieli projisoi menneen tulevaisuuteen, ja tietenkin yrittää välttää kipua. Menneen tuskan käsittelyä kutsutaan surutyöksi. Sen oppiminen, depressiivinen positio, on keskeinen osa varhaista yksilönkehitystä. Sureminen liuottaa krampit aivoista. Sureminen liuottaa menetykseen liittyvää tuskaa ja pelkoa, ja mahdollistaa liittymisen.

Zazen on turvallinen aika ja paikka kohdata myös tuskallinen menneisyys. Sitä tapahtuu väistämättä harjoituksen myötä. Kun mieli hiljenee, menneisyyden traumat putkahtavat tietoisuuteen. Muistijälkiin on hyvä suhtautua kuten muihinkin ilmiöihin, joihin huomio tässä hetkessä kohdistuu. Hyväksyy, ei kiellä, mutta merkityksellisempää kuin jäädä muistoihin ja mielikuvitukseen on kohdata suuri tuntematon, tässä ja nyt. En jää märehtimään, koska seuraava hetki on todellinen ja kiehtova. Tällä tavoin surutyö tapahtuu zazenissa luonnollisesti ja sopivina annoksina. Jos tarpeen, zazenin ulkopuolella voi käyttää kaikkia viisaita keinoja kuten terapiaa.

Tavallista

Muutama päivä sitten olimme koirien kanssa metsässä kävelyllä. Näimme vanhan kaatuneen kuusen, jonka tiheät oksat olivat naavan peitossa. Otin kuusen sisääni. Näin sen vatsallani. Metsässä kävellessäni polku on mieleni sisällä. Ei mitenkään kuohuttavalla tai erinomaisella tavalla, vaan tavallisesti, huolettomana.

”Ei ahdista”

Arska kävi johdannolla 2009. Hän on suunnilleen 50 vuoden ikäinen ja tekee yrittäjänä fyysistä työtä. Arska kuvailee itseään huonoksi oppijaksi. Hänen on vaikea uskoa, kun sanon että harjoitus sujuu hyvin. Tai että hän on keskimääräistä sitkeämpi ja että se näkyy tuloksissa. Hän varmistaa kuulemansa aina moneen kertaan. Monelle muullekin olisi kyllä hyväksi varmistaa kuullun ymmärtäminen yhtä hyvin, kun keskustellaan harjoituksesta.

Arska on joskus käynyt retriitillä ja muutaman kerran kokopäivän meditaatiossa tapaamassa opettajaa. Pitkään istuminen on jo tuskallista hänelle, sillä fyysinen työ on kantanut veronsa. Siitä huolimatta Arska istuu kuitenkin sitkeästi joka päivä suunnilleen tunnin.

”Tämä on vähän niinkuin minun harrastukseni. Joskus tulee istuttua enemmänkin, ja joskus se on vaikeaa, mutta olen yrittänyt istua joka päivä.”

kilpikonna

Kaukoidän kulttuureissa kilpikonna edustaa paitsi pitkää ikää, myös määrätietoisuutta, sitkeyttä – ja onnellisuutta.

Arska ei juurikaan käy zendolla. Hän soittaa minulle kerran pari vuodessa ja kyselee asioita tai raportoi missä mennään. Keskustelemme perusteellisesti harjoituksesta. Aluksi tuli tuttuja kysymyksiä:

”Mitä kun tulee muita ajatuksia? Pitäisikö aina aloittaa ykkösestä?”

”En ole hyvä tässä, mutta olen kuitenkin yrittänyt istua joka päivä. Miten voisin varmistaa että teen tätä oikein?”

Välillä talousasiat ovat ahdistaneet:

”Ahdistaa tosi pahasti. Mutta olen yrittänyt istua säännöllisesti. Se tuntuu vähän helpottavan.”

Eräänä aamuna tulee äärimmäisen liikuttava raportointipuhelu, autosta. Minäkin olen matkalla töihin. Ehkä Arskalla oli kiire päästä jakamaan kokemuksensa:

”Voiko se johtua zazenista kun ei ahdista. Olen koko ikäni ollut ahdistunut, ja se on vaikuttanut moneen asiaan. Yhtäkkiä huomasin, että vaikka yrittäjän talous on epävarmaa, niin enää ei ahdista. ”

”Vaimokin sanoo, että minulle on nykyään helppo puhua kun en räjähdä arvaamatta.”

Viimeisin puhelumme oli noin vuosi sitten, neljä vuotta johdannon jälkeen. Pohdimme mihin suuntaan harjoitus voisi kulkea ja mitä kirjoja olisi tarjolla suomeksi.

Mielessäni ajattelin, että harjoitus alkaa kypsyä luonnollisella tavalla. Kun ahdistus on hellittänyt, niin uteliaisuus ja ihmettely alkaa orastamaan aivan itsestään. Huomio siirtyy omasta hyvinvoinnista siihen, miten liityn tähän maailmaan. Zenin polulla Koan ja Shikantaza -harjoitukset syventävät tätä yhteyttä ja tuovat merkityksellisyyttä elämään.

Kysyin Arskalta luvan tämän tarinan julkaisemiseen, sillä harvakseltaan toteutuva suhteemme on ollut minulle merkityksellinen. Ajattelin myös, että hänen esimerkkinsä kannustaa muitakin harjoittajia epätoivon hetkellä. Hän vastasi:

”Ahdistus on pysynyt poissa. Parin kuukauden lievä ahdistusjakso oli, mutta otin istumisen tehokuurin ja johan helpotti. Lisäksi asioiden turha huolehtiminen on nyt vähäistä verrattuna aiempaan. Ärsytyskynnyskin eri ilmiöille on laskenut ihan rutkasti. Useimmat asiat, joista aiemmin voimakkaasti ärsyynnyin, eivät nykyään juurikaan nosta verenpainetta. Ymmärrän kyllä, että em. seikat eivät ole se varsinainen pointti tässä jutussa, mutta en pane pahakseni vaikka ohessa elämänlaatu paranee.”

Feynmanin koan

Richard Feynman on eräs kaikkien aikojen suurimmista fyysikoista, tarkemmin esim wikissä. Hän oli hyvin pidetty luennoija, joka pyrki tekemään asiat ymmärrettäviksi kuulijoille. Hänestä on paljon anekdootteja sekä videoita Youtubessa.

Koan-harjoituksessa etsitään ratkaisua suureen kysymykseen. Sitä tehdään ylläpitämällä kysyvää mielentilaa. Vähitellen kysymys kasvaa niin suureksi että löytyy ratkaisu, joka ylittää vanhan ja tunnetun. Tämä ratkaisu on kokemuksellinen ja kokonaisvaltainen. Siinä elää todeksi jotakin, jonka on saattanut ”tietää” aikaisemminkin.

Tässä videossa Feynman kertoo omasta elämänasenteestaan, joka on kannustava esimerkki kenelle tahansa koanin kanssa painivalle.

Puheessa on pieni sivupolku, jossa Feynman hieman turhautuneesti viittaa uskontojen tarinoihin. Julkaisija on turhaan nostanut sitä esille esimerkiksi videon nimessä. Suurin asia on tutkijan loputon uteliaisuus, rohkeus ja valmius oppia todellisuudesta, on se mitä tahansa.

Eksistentiaalinen ahdistus ja masennus

calvin-significant
Joillekin tämä asia on äärimmäisen merkityksellinen. Joitakin universumin vastaus ahdistaa.

Kiitos Vilholle ja Facebookille blogikirjoituksesta “Existential Depression in Gifted Children”. Kirjoitus osui sen verran lähelle omia nuoruuden muistoja, että lähetin sen muutamille tuttaville ja sain yllättävän suuria vastauksia kuten:

wou. ensimmäinen kappale tiivisti minut: ‘If we must die, if we construct our own world, and if each of us is ultimately alone, then what meaning does life have?’

tai

Arvaa vain osuuko? Muistan hyvin fiiliksiä jostain ala-asteelta kun mietin että tuossa tähdet, tässä kosmos, tässä hiekanjyvä nimeltä maa ja tuossa minä. Mitä merkitystä omalla tulikärpäsen tuikahdusta muistuttavalla elämällä on? Aaaaaargh! Ei silleen että ajatus olisi masentanut mutta enemmän sellainen lentokonehangaariin hukkuvan hyttysen fiilis. Aika huimia juttuja kakaralle.🙂

Flora Courtois kirjoittaa kirjassaan ”Valaistuminen”:

Joskus seitsemännentoista ikävuoteni aikana, hiljaa ja huomaamatta, alkoi prosessi, joka tulisi kasvamaan usean vuoden ajan, kunnes se kirjaimellisesti ottaisi elämäni haluunsa. Se alkoi kasvavana epäilyksen tunteena, joka laajeni kunnes se käsitti kaiken mitä minulle oli opetettu ja kaiken minkä tiesin. Talossa, jossa asuimme oli kirjoja, joissa oli eri aikakauden suurmiesten mietelauseita. Luin niitä ja kokosin lempisanontojani muistikirjaan, joka minulla on vieläkin. Aloin kuitenkin pitää kummallisena, että kaikista maailman opaskirjoista, kaikista laeista tai kaikista vanhempien, opettajien, pappien ja muiden aikuisten kehotuksista huolimatta ei ollut mitään, mikä olisi varmistanut sen, että elän kokonaisvaltaisesti jokaisena hetkenä, sillä onhan jokainen hetki ainutlaatuinen. Kuinka voi sovittaa jonkin säännön todellisuuteen, kun löydettyään oikean säännön on hetki jo mennyt?

Epämääräisesti hapuillen aloin etsiä jotakin yhtä ainoaa luonnonlakia, jotakin yhtä perustavaa Todellisuutta, jotakin niin alkuperäistä, että se läpäisisi kaiken muun. Minut oli kasvatettu katoliseksi. Joka sunnuntai osallistuin messuun ilman paljoakaan ymmärrystä tai todellista osallistumisen tunnetta. Olin sivustakatsoja ja häpesin sitä.

Oman kokemukseni mukaan yksinäisyys korreloi eksistentiaalisen masennuksen kanssa. Olin lähes 30-vuotias ennen kuin löysin ihmisiä, jotka pystyivät ja jaksoivat keskustella kanssani näistä kysymyksistä.

Siispä minun piti hoitaa masennukseni ja ahdistukseni ihan itse. Kirjallisuuden vihjeiden perusteella tein meditaatiota. Zazenin tapaista istumameditaatioon ei löytynyt ohjeita – ”Three Pillars of Zen” olisi varmasti kolahtanut. Siispä kun ahdisti niin lähdin ulos. Kesällä istuin rannalla hiljaa ja tuijotin vettä ja maisemaa kunnes tuli kylmä ja alkoi väsyttää. Toinen keino oli kävelymeditaatio. Kävelin sattumanvaraisesti, katsoin eteenpäin ja palasin aina katsomiseen kun ajatuksia ilmaantui. Yleensä puolitoista tuntia riitti, sitten väsytti riittävästi. Joskus piti kävellä kolme tuntia. Vähitellen tästä kävelystä tuli hyvin merkityksellinen osa elämää.

Entäs maailmanhistorian kenties tunnetuin tapauskertomus Gautama Siddhartha? Hänen itsehoitomenetelmänsä on sittemmin jäänyt elämään.

Blogikirjoittaja viittaa muutamiin lähteisiin, joita seuraamalla löytyy joitakin eksistentiaalisen terapian traditioita. Listasta yllättäen puuttui zen, vaikka se on täsmälääke juuri tähän vaivaan.

Kristillistä vai buddhalaista sadetta

Norjalainen teologi Notto R. Thelle on kertonut seuraavan tarinan opiskelustaan zen-luostarissa 1970-luvulla. Tarina on osa puhetta
”The Sound of One Hand – Zen and Christian Spirituality” kirkon seminaarissa 3.3.2003.

The Sound of One Hand

En koskaan unohda ensimmäistä kohtaamistani Zen-mestarin kanssa Kiotossa 1970-luvun alussa.

-Miksi tulet tänne? Mestari kysyi varsin tylysti. -Teillä kristityillä on myös meditaatio ja rukous, eikö niin?
Vastasin, että hän oli oikeassa, mutta olin kiinnostunut näkemään buddhalaisuuden sisältä käsin, jos mahdollista. Lisäksi kristittynä odotin saavani jotakin buddhalaisuudelta.
-Miksi ihmeessä olet niin kiinnostunut oppimaan buddhalaisuudesta tai kristillisyydestä ylipäätään?
Hän ei tuntunut vaikuttuneelta. Minun täytyy tunnustaa, ettei tilanne tuntunut kovin mukavalta.
-Tänä iltana sataa, mestari jatkoi jonkin ajan kuluttua.
Istuimme hiljaa ja kuuntelimme. Sade putoili pehmeästi sammaleelle ja yrteille temppelin pihan puutarhassa. Yht’äkkiä kuului mahdoton kysymys:
-Onko se buddhalaista vai kristillistä sadetta?
Ajatukseni sinkoilivat ympäriinsä mielessäni, mutta sade kieltäytyi vastaamasta.
-Yksinkertaisesti sataa, hän lopulta sanoi.
-Tässä on kysymyksessä oleminen. Kaikki sinun teoriasi buddhismista ja kristillisyydestä erottavat sinut olemisen yksinkertaisesta ja perustavasta kysymyksestä.

Tämä oli ensimmäinen kerta kun aavistin, että usko voisi itseasiassa erottaa minut elämästä. Tai mieluummin, että spekulaatiot ja pyhät selitykset voisivat luoda muureja, jotka sulkevat todellisuuden pois. Ehkäpä uskoni täytyi murentua, ennen kuin minusta voisi tulla todellinen kristitty? Jos minun kohtaamiseni Kristuksen kanssa ei ollut auttanut minua olemaan todellisella tavalla, ehkäpä en ollutkaan kohdannut häntä?

Eräänä päivänä mestari selitti minulle kuinka minun tulisi käydä meditaatiosaliin.

-Kun tulet zendoon, sinun täytyy hylätä kaikki ajatukset, ideat ja käsitteet. Jätä taaksesi teologiasi. Unohda Jumala.

Pohdin kysymystä jokusen aikaa. Onko se mahdollista? Tulin johtopäätökseen, että se olisi paradoksaalinen teko, joka voisi olla syvällisellä tavalla kristillinen. Buddhalaisetkin jättävät taakseen tavoitteensa ja ideansa Buddhasta, valaistumisesta ja vapautuksesta. Heidän täytyy toisin sanoen jättää Buddha meditaatiohallin ulkopuolelle. Kuitenkin ensimmäinen asia mitä salissa tehdään on kunnioittava kumarrus Buddha-patsaalle. Heidän tulee unohtaa Buddha, mutta Buddha on siellä. Samoin kristityt voivat unohtaa teologiansa; ottaa vapaata meditaatiosalin ulkopuolella olevasta jumalasta. Mutta hän on siellä kun he käyvät sisään – yhtä lähellä kuin hengitys ja sydämenlyönnit.