Vannomalla paras

Neljä valaa ja kolme kumarrusta lienee useimmin toistuvia rituaaleja traditiossamme. Ne tapahtuvat ohjatun zazenin jälkeen ja sesshinillä neljä kertaa päivässä. Ne on ehkä otettu Avatamsaka Sutrasta. Tai sitten valat ovat olleet sutran rakennusaineita.

Neljässä valassa siis resitoidaan kolme kertaa:

Vannon että vapautan lukemattomat olennot
Vannon että hävitän loputtomat sokeat halut
Vannon että läpäisen rajattomat dharmaportit
Vannon että saavutan buddhan suuren tien.

Ne ovat kova juttu ja niin on tarkoituskin. Yleensähän suomalainen vannoo vain kostoa. Tai sotilasvalan.

Perinteisessä muodossa valojen jokaisella rivillä on äärettömän suuri haaste: lukematon, loputon, rajaton. Ilmeisestikin kyseessä ei ole realistinen ja vaatimaton suunnitelma. Tarkoitus ei ole käydä kauppaa mahdollisella, vaan muistuttaa äärettömästä.

Portti ja suuri tie

Valat on mahdollista toteuttaa vain jokahetkisellä valinnalla, olemalla hereillä. Matkaa on ikuisesti. Otan askelen, koska rakastan kävelemistä. Valat muistuttavat mihin suuntaan otan askelen. Tämä on puhdasta antamista.

Valojen jälkeen tehdään kolme polvikumarrusta alttaria kohti. Alttarin buddhapatsas on ulkoinen symboli minun mahdollisuudelleni olla hereillä. Zen ei tunnista mitään ulkopuolista tahoa, jota kumarrettaisi. Kumartaminen tekee hyvää egolle. Se tekee hyvää selällekin istumisen jälkeen.

Jos valat tuntuvat liian rankoilta, miten olisi:

Haaveilen, että voisin jonkun joskus ehkä vapauttaa
Saattaisin jostain ikävästä halusta luopuakin
Toivon, että opettaja kertoisi minulle oikeat vastaukset
Ihailen kooovasti Buddhan suuuurta tietä.

Zen ei ole Tie

Mikä on se opetus jota tulevaisuuden ja menneisyyden buddhat opettavat?

Siis mikä on totta seuraavassa tai edellisessä universumissa? Sellainen, joka ei ole riippuvainen ihmisen luomista tarkoituksista, käsitteistä tai kulttuureista. Todellinen buddhalainen ei takerru edes buddhalaiseen identiteettiin.

Dharmaportti on avoinna

Äskettäin pohdin tätä erään zeniäisen kanssa. Hän totesi, että harjoittamiseen ei periaatteessa tarvita zeniä. Olen aivan samaa mieltä. Zeniä ei tarvitakaan periaatteessa vaan käytännössä.

Se auttaa raivaamaan aikaa ja tilaa harjoitukselle, ja antaa sille merkityksellisyyttä. Buddha puhui lautasta, joka pitää jättää kun se käy tarpeettomaksi. Sogaku Harada Roshi sanoi myyvänsä vettä joen rannalla. Zen-traditiossa puhutaan dharma-portin läpäisemisestä. Zen-opettaja lupaa pitää porttia pystyssä.

Ei ehkä kannata kiirehtiä hylkäämään lauttaa keskellä virtaa. Voi jäädä vesi juomatta, kun sitä ei enää ostakaan Harada-Roshilta.

Miksi sitten harjoittaa juuri zeniä? Se on henkilökohtainen valinta.

Hereillä, yöllä

Moni on kysynyt mitä käytännön hyötyä on zenin harjoittamisesta. Unesta voisin jakaa muutaman kokemuksen.

Muutama on kertonut heti johdannon jälkeen, että zazen illalla antaa paremman yöunen. Tämä on hyvin loogista: nukahtaminen vaatii keskittymistä. Zazen hiljentää mieltä. Mielessä pyörivät asiat menettävät otettaan.

Minun iässäni sattuu myös, että herää aamuyöstä valvomaan. Tuollaisessa tilanteessa voi panikoida: “Heräsin valvomaan, vaikka pitäisi nukkua. Miten jaksan huomenna. Mitä minä oikein tekisin?” Silloin ei kannata nousta sängystä ja herättää itseään perusteellisemmin. En siis suosittele, että ryhtyy istumaan yöllä.

Mutta, mikä oivallinen tilaisuus – olen Hereillä! Voin tehdä zen-harjoitusta hiljaa maaten. Voin tehdä jotakin hyödyllistä sen ajan kun olen hereillä. Harjoitus syrjäyttää mieleen pyrkiviä huolia. Jos satun nukahtamaan, hyvä. Jos olen hereillä ja keskityn harjoitukseen, hyvä.

Hetkiä Zengårdenissa

Kuvaus ja leikkaus Timo Teräväinen. 1:28 min.

Yhdistää mieli?

Tulevan torstain dharmakeskustelun aihe on karma ja jälleensyntymä. Tällä kerralla alustuksesta tulee lyhyt ja keskustelusta pitkä.

Katsotaan ehdinkö blogata tuosta aiheesta ennen vai jälkeen keskustelun. Sitä ennen jatkoa blogeille kärsimyksestä ja minästä – miten mieli erehtyy olemassaolosta.

Ajatteleva mieli luo mielikuvan ajasta, jossa tunnistettavat ilmiöt, minä mukaan lukien, jatkuvat. Tästä näkökulmasta nykyhetki on vain kuvitteellinen mitättömän pituinen kohta, jossa tulevaisuus vaihtuu menneisyydeksi. Mieli suorittaa minän projektinhallintaa, elämän käsikirjoituksen toteuttamista. Tietenkin asiat ovat ja menevät toisin. Seuraa kärsimystä.

Kokeva subjektiivinen mieli on kosketuksissa maailmaan kuudella aistilla juuri nyt. Ajattelu on tuo kuudes aisti buddhalaisessa maailmankuvassa. Kokemuksellisesta näkökulmasta aika, mennyt ja tuleva ovat spekulaatioita, epätodellisia.

Itsesäilytysvaisto tai pelko tekevät ajattelusta tärkeää juuri nyt. Tulkitsen kokemukseni subjektiivisen maailmankuvani kautta. Erään tutkimuksen mukaan nisäkkäiden aivot käyttävät joutilaan ajan tutkien vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia, jotka tallentuvat muistojen joukkoon. Sieltä ne saa käyttöön kun tapahtuu jotakin. Haaveilu on siis tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä.

Jos suljen muut aistit ja elän ajatuksissani, en ole kosketuksissa todellisuuteen. Mikäli lopetan ajattelun, ja elän vain muiden aistien varassa, kestää hetken ennen kuin jokin tapaturma poistaa geenini evoluutiosta. Molemmat todellisuuden karttelua. Ajattelulla on siis paikkansa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Ajatteleva mieli on siis historian kokemuksen tulos, joka elää omaa elämäänsä. Se palaa kosketuksiin maailman kanssa osallistuessaan valintaan tässä hetkessä. Ja kerää seurauksista kokemusta.

Valintojen tekemiseen tarvitaan tekijä, subjekti, keskipiste – tietoisuus. Kokeva mieli. Tietoisuus on tästä näkökulmasta tarkoituksenmukainen ja väistämätön ilmiö. Se on tietoisuuden itsensä, siis minän, näkökulmasta maailman keskipiste. Ilman keskipistettä mieli olisi kooste automaattisia prosesseja elintoimintojen tapaan. Vaikuttaako itsensä kieltäminen tässä valossa jotenkin oudolta?

Varoituksen sana. Saatat kuulla lausahduksia, kuten “ajattelun lopettaminen”, “valikoinnista luopuminen” tai “egon päättyminen”. Ajatteleva mieli tietenkin muodostaa niistä mielikuvia, zen-tavoitteita, zen-suunnitelmia. Ne jos mitkä ovat harhoja! Ei mitään kosketusta todellisuuteen! Ole siis utelias, tutki mistä oikeasti on kysymys, hanki kokemusta. Älä lukitse itseäsi harhaisiin mielikuviin. Buddhakin kokeili askeesia, itsen kieltämistä, ja ymmärsi ettei se ole tie valaistumiseen.

Kun minä olen läsnä, siis kun maailma on läsnä, kaikki kuusi aistia ovat hereillä tässä hetkessä, tasapainossa, rentoina. Mieli on yhtä. Koen, tunnen ja ajattelen. En uneksi, enkä zombiudu. Tätä zazenissa harjoitellaan. Valitsen olla tässä, uudestaan ja uudestaan.

Ainoa asia, jonka todellisuudessa omistan, on valintani juuri nyt.

Mikä rikkaus! Mikä vapaus! Todellinen religio!

Kuinka tuli ymmärsi oman sielunsa

Saara Tikka, 6 vuotta 30.11.1999

KLASSINEN TARINA,
KUINKA TULI YMMÄRSI OMAN SIELUNSA

Olipa kerran tyttö. Tyttö katseli yleensä tulta reiästä. Kerran tyttö näki vain mustaa ja valkoista. Kun äiti kysyi, mitä tyttö näki, niin tämä vastasi: “Pelkkää mustaa ja valkoista.” Äiti sanoi, että mietitään sitä myöhemmin, kun minulla on töitä. Tyttö mietti päänsä puhki, kunnes tiesi vastauksen. Tyttö ymmärsi siis näin: “Valkoinen on tulen hyvä puoli, kuinka kaunis se on ja kuinka ihanasti se lämmittää. Ja musta on tulen paha puoli, kuinka se voi tappaa ja murhata toisia.” Kun tuli kuuli sanan murha, se pinkaisi ylös ja lähti pakoon pahaa sieluaan, koska se ei ymmärtänyt hyvää puoltaan. Niinpä se pinkoi ja pinkoi eikä päässyt pakoon pahaa puoltaan, kunnes se hyppäsi miehen takkaan juuri kun tämä oli sytyttämässä sitä. Mies ei
ehtinyt edes sytyttää, kun tuli syttyi. Heti sen jälkeen pisara tippui tulen päälle. Tuli sammui ja ymmärsi, mikä hänen hyvä puolensa on. Niinpä tuli käänsi päänsä ja laukkasi takaisin tytön luokse, jotta tämä voisi tutkia tulen sielua. Joka päivä tyttö näki erilaisen mustavalkoisen kuvion ja joka päivä se tarkoitti erilaista olemusta.

Isän komentti:

Saara mietti tätä tarinaa ensin päiväkodin päivälevolla ja sitten yöllä, kun ei saanut unta ja kertoi heti aamulla minulle ja kirjoitin sen ylös. Sanavalinnat ovat Saaran. Emme ole löytäneet tarinalle esikuvaa.

Karjuva hiljaisuus ei minkään reunalla

Myrsky tuo mieleen lapsuuden tunnelman, kun isä vei minut Helsingin eteläsatamaan ihailemaan myrskyä. Meren voima on ihmiselle mahtava, myös pienellä Suomenlahdella. Meressä voi vierailla, ja laivat käyttävät sitä hyödykseen, mutta pohjimmiltaan se on tuntematon ja hallitsematon. Kylmä ja tappava. Meret vellovat tällä planeetalla vielä kun ihminen on tappanut itsensä sukupuuttoon.

Suuri tuntematon.

Kukapa ei muistaisi katselleensa tähtitaivasta ja ihmetelleensä sen mittasuhteita. Taivaalla näkyvät valopisteet ovat muuten enimmäkseen galakseja, eivätkä yksittäisiä tähtiä. Äärettömän kokeminen antaa perspektiiviä arkeen.

Zendo Helsingin keskustassa, kaiken hälinän keskellä, on paikka ei-minkään reunalla. Kun asetun zazeniin ja mieli alkaa hiljetä, tämä hetki näkyy yhä selvemmin. Voin kurkistaa zabutonin (matto) reunan yli äärettömän syvälle. Voin seurata kuinka alkuräjähdyksen aalto, tämä hetki, vyöryy edelleen. Sen kuohut näkyvät meille tuttuina esineinä, ilmiöinä ja olentoina, syntyvät joka hetki uudelleen, toisiinsa kietoutuneina, samana ja erillisinä yhtä aikaa.

Ja millaista ääntä tuollainen aalto pitää! Ei ole vaikeaa pysyä hereillä zazenissa, silloin kun kuulee karjuvaa hiljaisuutta. Se tuntuu joka solussa.

Zazen ei ole vaikeaa

Zazen ei ole vaikeaa, sitä pitää vain tehdä.

Puhdas valkoinen lootus
nousee mudasta
Tälläkin hengityksellä
valitsen harjoituksen.

Kun zazenin syrjästä on päässyt kiinni, tarvitsee vain päättää, hengitys kerrallaan. Kuin kävellessä askel askeleelta. Jos joskus unohtuu seisoskelemaan, ainoastaan jatkaa matkaa.

Mikä saa minut valitsemaan harjoituksen? Se käy itsestään kun tämä paikka ja hetki on tärkeä, rakas, kiehtova, haastava,  mystinen, tuntematon, vaarallinen, todellinen. Kun tunnen sen kehossani, iholla, sisällä, kevyenä, tilavana, läpäisevänä, suurena…