Vannomalla paras

Neljä valaa ja kolme kumarrusta lienee useimmin toistuvia rituaaleja traditiossamme. Ne tapahtuvat ohjatun zazenin jälkeen ja sesshinillä neljä kertaa päivässä. Ne on ehkä otettu Avatamsaka Sutrasta. Tai sitten valat ovat olleet sutran rakennusaineita.

Neljässä valassa siis resitoidaan kolme kertaa:

Vannon että vapautan lukemattomat olennot
Vannon että hävitän loputtomat sokeat halut
Vannon että läpäisen rajattomat dharmaportit
Vannon että saavutan buddhan suuren tien.

Ne ovat kova juttu ja niin on tarkoituskin. Yleensähän suomalainen vannoo vain kostoa. Tai sotilasvalan.

Perinteisessä muodossa valojen jokaisella rivillä on äärettömän suuri haaste: lukematon, loputon, rajaton. Ilmeisestikin kyseessä ei ole realistinen ja vaatimaton suunnitelma. Tarkoitus ei ole käydä kauppaa mahdollisella, vaan muistuttaa äärettömästä.

Portti ja suuri tie

Valat on mahdollista toteuttaa vain jokahetkisellä valinnalla, olemalla hereillä. Matkaa on ikuisesti. Otan askelen, koska rakastan kävelemistä. Valat muistuttavat mihin suuntaan otan askelen. Tämä on puhdasta antamista.

Valojen jälkeen tehdään kolme polvikumarrusta alttaria kohti. Alttarin buddhapatsas on ulkoinen symboli minun mahdollisuudelleni olla hereillä. Zen ei tunnista mitään ulkopuolista tahoa, jota kumarrettaisi. Kumartaminen tekee hyvää egolle. Se tekee hyvää selällekin istumisen jälkeen.

Jos valat tuntuvat liian rankoilta, miten olisi:

Haaveilen, että voisin jonkun joskus ehkä vapauttaa
Saattaisin jostain ikävästä halusta luopuakin
Toivon, että opettaja kertoisi minulle oikeat vastaukset
Ihailen kooovasti Buddhan suuuurta tietä.

Zen-rituaalien tarkoituksenmukaisuus

Zazen on helpotetut olosuhteet harjoitella läsnäoloa ja keskittymistä. (Hyvä keskittymiskunto mahdollistaa monia asioita, kuten työskentelyn suuren kysymyksen kanssa.) Helpotetut olosuhteet vaikuttaa kummalliselta ilmaisulta, kun opettelee istumaan tyynyllä jalat ristissä. Selkää ja polvia kivistää. Lopuksi tehdään joukolla kummallisia rituaaleja, “neljä valaa ja kolme kumarrusta”.

Zazen on mielen lenkkeilyä. Se rajaa arjen hässäkästä ajan ja paikan, jossa tähän hetkeen ja paikkaan keskittyminen on maailman tärkein asia. Zazentreenin jälkeen minulla on kykyä keskittyä syvemmin johonkin muuhun tärkeään. Tästä näkökulmasta zazeniin liittyvät perinteiset toimintatavat ovat tarkoituksenmukaisia. Zazen palvelee harjoittajaa, ei ketään muuta.

Rituaalit ehdollistavat. Kun tulen samaan aikaan samaan paikkaan ja tunnen suitsukkeen tuoksun, mieli kirjaimellisesti siirtyy toisenlaiseen tilaan. Kun kello kilahtaa, minun on itseasiassa helppo istua 30 minuuttia liikkumatta. Koska olen tottunut.

Säännönmukaisesti samanlaisina toistuvilla rituaaleilla on keskeinen rooli ajan ja paikan rajaamisessa. Ne ovat myös siirtymäriitti arjesta zazeniin ja takaisin. Vaikutus on vahvempi, kun rituaaliin liittyy mahdollisimman monipuolinen aistimus: haju, näkö, kuulo, tunto, ajattelu, resitaatio sekä oma koko kehon liike kumarruksessa.

Vahvat rajat mahdollistavat suuren vapauden rajojen sisällä. Mieti hetki – lujat, turvalliset, luotettavat, itse rakentamani rajat. Niiden sisällä voin kokea, tuntea, tutkia, heittäytyä, päästää irti, luottaa.

Rituaalit ja tyhjä tila ovat myös hyvin todellisia. Ajatteluun perustuvat ohjeet ja aikomukset ovat mielikuvitusta. Zazen on todellista. Zenin ajattelu tai siitä lukeminen ovat mielikuvitusta.

Toisaalta, mitä merkityksellisemmiksi koen rajat, sitä lujemmiksi ne kasvavat. Siksi tradition kunnioittaminen tai rituaalien uskottavuus ja koskettavuus ovat tärkeitä. On helpompi pitää zazenia tärkeänä, kun siihen liittyvät mielikuvat ovat positiivisia ja sopusoinnussa oman maailmankuvan kanssa.

Rituaalit tarjoavat mielelle kiinnekohdan, johon se liittää kokemuksia ja näkemyksiä. Esimerkiksi kun kuulen neljän valan sanat ensimmäisen kerran, ne herättävät joitakin ajatuksia. Ehkä minulle kerrotaan niistä jotakin 15 minuutissa. Kun olen istunut joitakin vuosia, minulle on kertynyt kokemusta zazenista, joka mielessäni liittyy valoihin. Olen pohtinut mitä valat minulle tarkoittavat. Niihin assosioituu merkityksiä ja tunteita. Niistä alkaa tulla todellisia.

Yhteys toimii myös toiseen suuntaan. Kun resitoin neljä valaa, niihin liittyvät alitajuiset muistot virkistyvät. Valoihin liittyvien kokemusten ja ajatusten muistijäljet vahvistuvat.

Rituaalien on myös hyvä erottua riittävästi tavanomaisesta. Silloin mieleen rakentuu vaihtoehto ja vertailukohta. Se auttaa tiedostamaan mielen ja jokapäiväisen kulttuurin perusoletuksia, joita en ole koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan. Ne ovat olleet neljän valan mainitsemia sokeita haluja. Voin esimerkiksi olettaa itsestäänselvyytenä, että ihmisen kuuluu olla onnellinen. Siis on pakko?

Zenin perinteiset rituaalit ovat myös tradition suositus. Jollakin tavalla juuri ne ovat valikoituneet ja säilyneet. Ne osoittavat johonkin inhimilliseen kokemukseen, joka on osoittautunut hyväksi ajan saatossa. Harjoituksen myötä syntyy henkilökohtainen kokemus tuosta jostakin, joka ei välity selittämällä.

Makyot, harhat

Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta.

Naama seinässä.

Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä. Hiljentynyt mieli myös havaitsee kaikenlaiset ilmiöt herkeimmin, myös makyot.

Näitä aistimuksia voi olla monenlaisia. Voi tuntua, että kasvan suureksi. Voi tuntua, että painovoiman suunta muuttuu ja istunkin katossa. Voi kutittaa tai olla kipuja. Kaikki aistit, näkö, tunto, kuulo, haju, maku ja ajattelu ovat alttiita.

Istuessa on tarkoituksenmukaista keskittyä harjoitukseen niin kauan kuin mahdollista, makyoista huolimatta. Sitten kun ei enää pysty keskittymään, makyo kannattaa särkeä. Esimerkiksi näköaistimuksen saa pois räpäyttämällä silmiä. Tai avaamalla ne. Kokemuksen myötä tulet huomaamaan, että makyot saavat vallan kun päästää silmät kiinni.

Makyot voivat olla myös sitkeämpiä. On vaikea karkottaa päässä soivaa biisiä tai sinnikästä ajatusta. Mielentilat ja vahvat tunteet ovat vielä väkevämpiä ja lisäksi vaikeasti tunnistettavia. Ne ovat minä. Minulle kävi vuosikausia niin, että sesshinin keskivaiheilla tunteet menivät vuoristorataa, välillä masensi ja välillä oli hyvin onnellista. Ehkä työstin jotakin traumaa taikka karmaa, mitä sanaa haluaakaan käyttää. Tässäkin perusohje pätee – keskity harjoitukseen.

Ja sitten on suuri Makyo, suuri illuusio: takertuminen omaan sisäiseen maailman malliin, buddhalaisuuden tunnistama kärsimyksen syy.

Mielikuvitus

Makyot ovat siis mielikuvitusta. Kysynkin psykologian sanoin: Minkä palveluksessa mielikuvitukseni on? Ovatko motiivini sokeat halut, pelko ja pako? Silloin puhuisin makyosta. Mutta mielikuvitus on myös käytännöllistä ja tuottaa iloa. Se on hyvin keskeistä ihmisen olemuksessa.

On minun taiteellinen valintani, mihin suuntaan huomioni, ja sillä on seurauksia. Kuinka hereillä olen? Kuinka vapaana ja tietoisena teen tuon valinnan? Joskus kannattaa puhkaista kupla ja palata kosketuksiin ympäröivän todellisuuden kanssa. Sitä harjoittelen zazenissa joka hetki, herkkänä ja valppaana. Harjaannun havaitsemaan makyon ja valitsemaan. Silloin pelko ja tietämättömyys eivät pidä minua illuusion vankina.

Monet kertovat harjoituksen opettaneen hyvin konkreettisella tavalla, että mielentilat tulevat ja menevät. Makyoiden kanssa painiminen on siis käytännön elämän harjoittelua. Toivottavasti tämä lohduttaa turhautumisen hetkenä ja saa ponnistelemaan vielä kerran.

Tarinan mukaan eräs Jesuiitta kävi Japanissa kauan sitten ja pääsi vierailemaan luostarissa. Hän oli hyvin vaikuttunut nähdessään hiljaa mietiskelevät munkit, ja kysyi opettajalta: “Mitä he ajattelevat.” Opettaja vastasi realistisesti: “Sitä tavallista: naisia ja lounasta.”

Tietoisuus ja zazen

Eilen pohdin tietoisuutta nykytieteen näkökulmasta. Sekä varhaisen buddhalaisuuden että mahayanan yleinen kommentti on, että tietoisuus erehtyy, on se mitä tahansa. Tässä haluan ottaa esille kolme huomiota, joilla on merkitystä zazenille.

1) Tietoisuus on subjekti, keskus

Evoluutionäkökulmasta tietoisuus on syntynyt, jotta erillinen olento selviäisi. Ilman yhtä keskusta en voi toimia yhtenä. Buddhalaiset sutrat mainitsevat, että tietoisuus on sidoksissa mieli-ruumiiseen, toista ei ole ilman toista. Tietoisuus tekee mieli-ruumiin eläväksi.

Zazen tunnustaa tämän. Myös kamppailulajeissa, erityisesti aikidossa, puhutaan paljon keskustasta. Istuessani keskityn haraan, kehon keskipisteeseen, ja mielikuvani saattaa olla “koko universumi keskittyy haraan.”

Se, että olen yhtä maailman kanssa ei poista tätä keskusta. Olen hereillä ja kykenevä toimimaan. Zenkei Shibayama puhui “heräämisestä subjektiiviseen todellisuuteen.”

2) Tietoisuus on suhde tai suhteiden summa

Buddhalaisen maailmankuvan mukaan tietoisuus syntyy aistiperustan ja vastaavan ilmiön kohdatessa. Esimerkiksi kuuloon liittyvä tietoisuus syntyy kun kyky kuulla kohtaa äänen. Kuudenteen aistiin eli mieleen liittyvä tietoisuus syntyy kun kyky ajatella kohtaa fyysisiä aistikokemuksia. Vertaa tieteellisiin spekulaatioihin edellisessä blogissa…

Tietoisuus, keskus, subjekti siis syntyy potentiaalin ja sopivan herätteen kohtaamisesta. Buddhalaisuus ei tunnista (tietenkään) pysyvää tietoisuutta, vaan tietoisuuden virran. Intuitiivisesti voi ajatella, että tietoisuus tapahtuu.

Tämä keskus koostuu lukemattomista suhteista, on katoava ja vailla itsenäistä olemassaoloa. Ydinsutran mukaan “tietoisuus itsessään samoin on tyhjää.”

Suhteessa on subjekti ja objekti. Zazenissa objekti, huomion kohde, on kaikki tai ei mitään, mikä on sama asia. (Numerot laskemisessa ovat hyvin lähellä ei-mitään.) Timanttisutrassa Buddha keskittyi siihen mitä hänellä oli edessään. Zazenissa objekti on tuntematon, pysymätön ja vaatii jatkuvaa hereilläoloa. Jos päästän itseni herpaantumaan, mieli välittömästi luo jonkin mielikuvan johon takerrun.

3) 12 Nidanaa, riippuvainen yhtaikaa syntyminen

Tämä on varsin laaja teoria, joka löytyy Abhidharmasta, varhaisesta buddhalaisesta maailmanselityksestä. Aivan lyhyesti, jälleensyntymä tapahtuu seuraavanlaisen ketjun tuloksena:
Tietämättämyys -> mielen rakenteet -> tietoisuus -> mieli-ruumis -> kuusi aistikanavaa -> kontakti aistikohteisiin -> tunne -> kaipaus -> takertuminen -> joksikintuleminen -> syntymä -> vanheneminen ja kuolema.

Nämä syntyvät silmänräpäyksessä toisistaan riippuvaisina. Perättäinen esitysmuoto saattaa osin johtua esim. suullisen perinteen rajoituksista. Tarkemmin Wikipediassa tai Sante-Sensein kirjassa :”Bortom alla begrepp.”

Tätä voi zazenissa hyvin havainnoida.

Elollisen olentona, tietoisuuteni herää vähän väliä. Tietoisena voin aistia ja tunnistaa ilmiöitä. Tämä on 12 nidanan alkuosa.

Voin valita tarkkaavaisen läsnäolon yhä uudelleen. Taikka, riippuen tietämättömyydestäni, mielikuvitus, spekulatiivinen mieli, sisäinen omaa elämäänsä elävä maailman malli saa vallan. Seuraa ajatusprosessin vanheneminen ja lopulta kuolema. Mitä syvemmälle mielikuvamaailmaan antaudun, sitä voimakkaampi on tämä kokemus. Tämä on 12 nidanan loppuosa.

Pienessä mittakaavassa tätä tulee seurattua zazenissa kun palaa harjoitukseen uudelleen ja uudelleen. Suuremmassa mittakaavassa tämä näkyy vaikka retriitillä, kun mieli takertuu johonkin elämää suurempaan kuvitelmaan, makyoon.

Jatkuva jälleensyntyminen ei ole sinänsä hyvä tai paha, oikein tai väärin. Valinta on jokaisen oma. Zazen paljastaa oman tietoisuuden toimintaa, antaa tahdonvoimaa valita ja auttaa elämään tätä elämää tasapainossa.

Dokusan ja daisan

Viikko sitten oli zazenkaissa eli kokopäivänistumisessa jälleen yli 20 osallistujaa. Moni kävi daisanissa, mihin tässä lämpimästi kannustan.

Koskaan ei tiedä mitä dokusanissa paljastuu.

Zen-traditio tarjoaa henkilökohtaista opetusta. Se tapahtuu oleellisesti dokusanissa, yksityisessä kohtaamisessa opettajan kanssa. Dokusan on luova tilanne; ei voi tietää etukäteen, mitä siellä tapahtuu tai mitä seurauksia siitä on. Netistä löytyi kaunis kuvaus.

Dokusaniin mennään zazenin aikana, kukin halukas vuorollaan. Opettajalla on kokemus omasta 15-20 vuotta päätoimisesta harjoituksestaan. Lisäksi opettaja on seurannut muutaman sadan oppilaan kehitystä, ja on siksi kykenevä auttamaan monenlaisissa tilanteissa.

Zengårdenissa dokusaniin pääsee muutaman kerran viikossa ja sesshinillä (intensiivinen retriitti) kolme kertaa päivässä. Suomessa opettaja käy muutaman kerran vuodessa. Helsingissä saa viikottain henkilökohtaista opastusta daisanissa, jota antavat Sami, Marja ja Ari. Daisan on kuten dokusan, jossa opettajan tilalla on kokenut ohjaaja.

Daisaniin pääsee usein, se on suomeksi, ja monet käytännön kysymykset harjoittamisesta ratkeavat siellä. Tavallinen keskustelu käytännön ongelmista olisi auttanut minua paljon zen-urani alkuvaiheessa. Myös turha jännitys dokusanissa vähenee, kun on harjoitellut daisanissa. Kokeneemmat voivat käyttää daisania säilyttämään tuntumaa ja lisäämään intensiteettiä, kun dokusaniin pääsee harvemmin.

Minulta on kysytty selityksiä miksi käydä dokusanissa… kas tässä:

1) Zazenissa harjoitellaan olemaan hereillä, tässä. Ihmisellä on taipumus vetäytyä omaan sisäiseen maailmaansa. On hienoa, jos zazen tarjoaa turvapaikan rauhoittua ja levätä. Sinne ei kuitenkaan ole tarkoitus erakoitua. Dokusan vetää vuorovaikutukseen, pois omista maailmoista. Se on hyväksi, vaikka ei aina haluaisikaan luopua yksityisestä rauhastaan.

2) Zazenissa tulee joskus kehiteltyä monenlaisia harhakuvitelmia. Suoraviivaisimmat ovat aistimuksia, vaikeammin havaittavat piintyneitä ajatuksia tai emootioita. Länsimainen psykologia sanoisi niitä defensseiksi. Zen kutsuu niitä nimellä makyo, huono ilmiö. Dokusan hyvin usein puhkaisee kuplan ja vetää takaisin realiteetteihin.

3) Harjoituksen näyttäminen opettajalle tekee harjoituksesta merkityksellistä. Se lisää intensiteettiä sekä ennen että jälkeen dokusanin. Tämän huomaa erityisesti, kun koan-harjoituksen myötä on tarkoitus demonstroida opettajalle vastausta. (Koan-harjoituksessa etsitään ratkaisua suureen kysymykseen.)

Vuorovaikutus virtaa dokusanissa.

4) Kun tekee Koan harjoitusta, on tarkoituksenmukaista käydä usein dokusanissa. Silloin vuorovaikutus alkaa sujua, aivan tavallinen jännitys lievenee ja vastauksia alkaa löytyä. Daisania kannattaa käyttää harjoitusvastuksena ensimmäisen koanin kanssa, vaikkei ohjaaja voikaan vastauksia hyväksyä. Vain opettaja hyväksyy vastauksen. Koan harjoituksen myötä syntyy myös helposti makyoita, joten edellinenkin kohta on relevantti.

5) Dokusan kertoo paljon minusta itsestäni, tärkeistä vuorovaikutussuhteistani vanhempiin ja auktoriteetteihin. Onko minulla taipumus ottaa suorituspaineita? Miten reagoin vastoinkäymisiin? Vetäydynkö kuoreeni jos kohtaan vaikeuksia? Mitä kuvittelen opettajasta? Tai itsestäni? Onko minulla käsittelemättömiä traumoja?

Lopuksi vielä myytti suomalaisesta kansanluonteesta. Sisu. Ominaisuus, jota zenissä tarvitaan. Periksiantamattomuutta ja sitoutumista parhaimmillaan. Ei vinguta pienistä. Kolikolla on kuitenkin vaarallinen kääntöpuoli: puhumattomuus, yksin pärjääminen ja häpeä. Sisukas zeniäinen puree hammasta, kärsii fyysisiä ja psyykkisiä kipuja, on pihalla, ei kerro kenellekään ja häpeää yksin. Vaikka vuosikausia. Käykää mieluummin dokusanissa.

Hereillä, yöllä

Moni on kysynyt mitä käytännön hyötyä on zenin harjoittamisesta. Unesta voisin jakaa muutaman kokemuksen.

Muutama on kertonut heti johdannon jälkeen, että zazen illalla antaa paremman yöunen. Tämä on hyvin loogista: nukahtaminen vaatii keskittymistä. Zazen hiljentää mieltä. Mielessä pyörivät asiat menettävät otettaan.

Minun iässäni sattuu myös, että herää aamuyöstä valvomaan. Tuollaisessa tilanteessa voi panikoida: “Heräsin valvomaan, vaikka pitäisi nukkua. Miten jaksan huomenna. Mitä minä oikein tekisin?” Silloin ei kannata nousta sängystä ja herättää itseään perusteellisemmin. En siis suosittele, että ryhtyy istumaan yöllä.

Mutta, mikä oivallinen tilaisuus – olen Hereillä! Voin tehdä zen-harjoitusta hiljaa maaten. Voin tehdä jotakin hyödyllistä sen ajan kun olen hereillä. Harjoitus syrjäyttää mieleen pyrkiviä huolia. Jos satun nukahtamaan, hyvä. Jos olen hereillä ja keskityn harjoitukseen, hyvä.

Roshi Bodhin Kjolheden opetuspuheita

Roshi Bodhin Kjolhede

Perimyslinjamme pääopettaja, Roshi Bodhin Kjolhede, Philip Kapelaun seuraaja on tunnettu muun muassa kauniista äänestään.

Rochester Zen Centerin sivuilla on tarjolla satakunta nauhoitettua opetuspuhetta. Vaikkapa “Free Will vs. Karma”,
“Zen Practice Maturing Beyond Special to Real”,
“The No-Thingness of Zen Practice and Teaching” tai “Working With Anger”. Ylläolevan linkin lisäksi niitä voi tilata vaikkapa iTunesin podcasteina.

Zenin juurtuminen on USAssa noin 40 vuotta edellä meitä. Esimerkiksi Chicagossa paikalliset zen-keskukset ilmoittavat sanomalehdessä lauantain opetuspuheen aiheen, ja ihmiset valitsevat mieleisensä.

Dana paramita – pyyteetön antaminen

Torstaina oli jälleen dharmakeskustelu. Tuntuu paremmalta kirjoittaa aiheesta keskustelun jälkeen, niin pohdinnasta tulee avarampaa.

Buddhalaisuus siirtyi noin sata ensimmäistä vuotta suullisena perinteenä, ja tietenkin listat olivat hyvä muistisääntö. Siksipä buddhalaisuudesta löytyy 4 jaloa totuutta, 8-osainen polku, 6-10 paramitaa, 6 maailmaa, 3 jalokiveä, 5 skandhaa, 6 aistiporttia, 5 mielenmyrkkyä, jne.

Mahayana buddhalaiset 6 paramitaa löytyvät Lotus sutrasta:

1. Dana paramita: pyyteetön anteliaisuus, itsestään antaminen
2. Sila paramita: hyveellisyys, moraalisuus, kurinalaisuus, sopiva toiminta
3. Ksanti paramita: kärsivällisyys, sietokyky, hyväksyminen, kestävyys
4. Virya paramita: energia, ahkeruus, vireys, ponnistelu
5. Dhyana paramita: yhteen asiaan keskittyminen, meditaatio
6. Prajna paramita: viisaus, oivallus

Keskustelimme ainoastaan ensimmäisestä, pyyteettömästä antamisesta. Kaikki paramitat kuvaavat samaa, vain eri näkökulmasta.

Keskustelu polveili aluksi konkreettisessa antamisessa, rahalahjoituksissa, hädänalaisten auttamisessa.

Miten oikein voin antaa pyyteettömästi? Ajatus “antamisesta” sisältää minän(1), joka omistan(2) jotakin hyvää(3), josta luovun(4) pyyteettömästi(5) toisen(6) hyväksi(7). Aika paljon oletuksia ja käsitteitä. Näyttää siltä, että kun yritän antaa pyyteettömästi, sillä varmasti on mielenkiintoisia seurauksia, mutta jotakin muuta kuin pyyteetöntä antamista.

Joskus tulee auttaneeksi toista sen kummemmin ajattelematta. Silloinhan minää ei ole, vain tekeminen.

Pyyteetön antaminen liittyy oleellisesti zazeniin. Sitä ei kannata erikseen “harjoitella”, muuten yllämainittu ajattelu astuu kuvaan.

Kun zazen hieman syvenee, läsnä vain tekeminen (1), joka ei ole erillinen toisesta (6). En tiedä mikä on hyväksi mikä ei (7)(3). Zazen on niin turvallinen paikka, ettei minun tarvitse turvautua omistamisen illuusioon (2) eikä hyödyn suunnitteluun (5). Annan huomioni, joka minulla on taas seuraavassa hetkessä, en siis oikeastaan menetä sitä (4).

Itseasiassa annan siis jotakin, jota on rajattomasti. Minulla ei ole mitään syytä huolehtia. Mistä sitten vaikeus? Kyseessä on meditaatioharjoituksen keskeisistä ilmiöistä.

Sisäinen maailmani on itsemääräämisoikeuden perimmäinen linnake. Olen äärimmäisen tottunut pakenemaan sinne, silloin tällöin ja vähän väliä. Joskus lepäämään, joskus muuten vain pakoon. Tässä mielessä zazen on hyvin karu harjoitus. Siinä luovun viimeisestäkin vapaudesta, vapaudesta huvitella eristyneessä mielikuvituksessani. Haaveilusta luopuminen on vaikeaa, koska olen sallinut itseni tottua mielikuvilla leikkimiseen, sisäiseen television tuijotteluun.

Poisoppiminen vaatii kärsivällisyyttä. Tuosta turvapaikasta ei voi luopua väkivaltaisesti. Saatan kuvitella, että “zen sanoo”, muodostan “zen ihanteita”. Ehkä ajattelen, että joku auktoriteetti, Buddha tai opettaja, käskee. Tuo synnyttää vastarintaa ja alitajuista kapinaa. Se väsyttää ja tarvitsenkin haaveilun turvaa enemmän, pakenen zen-unelmiin.

Kun annan huomioni tälle hetkelle, luovun haaveilusta, ajatuksilla leikkimisestä. Luovun siis erillisen itsen tiedostamisesta ja antaudun kosketuksiin sen kanssa mitä on tässä hetkessä. Se on toisaalta ponnistelua vaativaa ja uuvuttavaa, toisaalta äärimmäisen palkitsevaa. Onneksi se tarvitsee tehdä vain hengitys kerrallaan, pakottomasti, vaivattomasti.

Hetkiä Zengårdenissa

Kuvaus ja leikkaus Timo Teräväinen. 1:28 min.

Yhdistää mieli?

Tulevan torstain dharmakeskustelun aihe on karma ja jälleensyntymä. Tällä kerralla alustuksesta tulee lyhyt ja keskustelusta pitkä.

Katsotaan ehdinkö blogata tuosta aiheesta ennen vai jälkeen keskustelun. Sitä ennen jatkoa blogeille kärsimyksestä ja minästä – miten mieli erehtyy olemassaolosta.

Ajatteleva mieli luo mielikuvan ajasta, jossa tunnistettavat ilmiöt, minä mukaan lukien, jatkuvat. Tästä näkökulmasta nykyhetki on vain kuvitteellinen mitättömän pituinen kohta, jossa tulevaisuus vaihtuu menneisyydeksi. Mieli suorittaa minän projektinhallintaa, elämän käsikirjoituksen toteuttamista. Tietenkin asiat ovat ja menevät toisin. Seuraa kärsimystä.

Kokeva subjektiivinen mieli on kosketuksissa maailmaan kuudella aistilla juuri nyt. Ajattelu on tuo kuudes aisti buddhalaisessa maailmankuvassa. Kokemuksellisesta näkökulmasta aika, mennyt ja tuleva ovat spekulaatioita, epätodellisia.

Itsesäilytysvaisto tai pelko tekevät ajattelusta tärkeää juuri nyt. Tulkitsen kokemukseni subjektiivisen maailmankuvani kautta. Erään tutkimuksen mukaan nisäkkäiden aivot käyttävät joutilaan ajan tutkien vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia, jotka tallentuvat muistojen joukkoon. Sieltä ne saa käyttöön kun tapahtuu jotakin. Haaveilu on siis tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä.

Jos suljen muut aistit ja elän ajatuksissani, en ole kosketuksissa todellisuuteen. Mikäli lopetan ajattelun, ja elän vain muiden aistien varassa, kestää hetken ennen kuin jokin tapaturma poistaa geenini evoluutiosta. Molemmat todellisuuden karttelua. Ajattelulla on siis paikkansa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Ajatteleva mieli on siis historian kokemuksen tulos, joka elää omaa elämäänsä. Se palaa kosketuksiin maailman kanssa osallistuessaan valintaan tässä hetkessä. Ja kerää seurauksista kokemusta.

Valintojen tekemiseen tarvitaan tekijä, subjekti, keskipiste – tietoisuus. Kokeva mieli. Tietoisuus on tästä näkökulmasta tarkoituksenmukainen ja väistämätön ilmiö. Se on tietoisuuden itsensä, siis minän, näkökulmasta maailman keskipiste. Ilman keskipistettä mieli olisi kooste automaattisia prosesseja elintoimintojen tapaan. Vaikuttaako itsensä kieltäminen tässä valossa jotenkin oudolta?

Varoituksen sana. Saatat kuulla lausahduksia, kuten “ajattelun lopettaminen”, “valikoinnista luopuminen” tai “egon päättyminen”. Ajatteleva mieli tietenkin muodostaa niistä mielikuvia, zen-tavoitteita, zen-suunnitelmia. Ne jos mitkä ovat harhoja! Ei mitään kosketusta todellisuuteen! Ole siis utelias, tutki mistä oikeasti on kysymys, hanki kokemusta. Älä lukitse itseäsi harhaisiin mielikuviin. Buddhakin kokeili askeesia, itsen kieltämistä, ja ymmärsi ettei se ole tie valaistumiseen.

Kun minä olen läsnä, siis kun maailma on läsnä, kaikki kuusi aistia ovat hereillä tässä hetkessä, tasapainossa, rentoina. Mieli on yhtä. Koen, tunnen ja ajattelen. En uneksi, enkä zombiudu. Tätä zazenissa harjoitellaan. Valitsen olla tässä, uudestaan ja uudestaan.

Ainoa asia, jonka todellisuudessa omistan, on valintani juuri nyt.

Mikä rikkaus! Mikä vapaus! Todellinen religio!