Vannomalla paras

Neljä valaa ja kolme kumarrusta lienee useimmin toistuvia rituaaleja traditiossamme. Ne tapahtuvat ohjatun zazenin jälkeen ja sesshinillä neljä kertaa päivässä. Ne on ehkä otettu Avatamsaka Sutrasta. Tai sitten valat ovat olleet sutran rakennusaineita.

Neljässä valassa siis resitoidaan kolme kertaa:

Vannon että vapautan lukemattomat olennot
Vannon että hävitän loputtomat sokeat halut
Vannon että läpäisen rajattomat dharmaportit
Vannon että saavutan buddhan suuren tien.

Ne ovat kova juttu ja niin on tarkoituskin. Yleensähän suomalainen vannoo vain kostoa. Tai sotilasvalan.

Perinteisessä muodossa valojen jokaisella rivillä on äärettömän suuri haaste: lukematon, loputon, rajaton. Ilmeisestikin kyseessä ei ole realistinen ja vaatimaton suunnitelma. Tarkoitus ei ole käydä kauppaa mahdollisella, vaan muistuttaa äärettömästä.

Portti ja suuri tie

Valat on mahdollista toteuttaa vain jokahetkisellä valinnalla, olemalla hereillä. Matkaa on ikuisesti. Otan askelen, koska rakastan kävelemistä. Valat muistuttavat mihin suuntaan otan askelen. Tämä on puhdasta antamista.

Valojen jälkeen tehdään kolme polvikumarrusta alttaria kohti. Alttarin buddhapatsas on ulkoinen symboli minun mahdollisuudelleni olla hereillä. Zen ei tunnista mitään ulkopuolista tahoa, jota kumarrettaisi. Kumartaminen tekee hyvää egolle. Se tekee hyvää selällekin istumisen jälkeen.

Jos valat tuntuvat liian rankoilta, miten olisi:

Haaveilen, että voisin jonkun joskus ehkä vapauttaa
Saattaisin jostain ikävästä halusta luopuakin
Toivon, että opettaja kertoisi minulle oikeat vastaukset
Ihailen kooovasti Buddhan suuuurta tietä.

Zen ei ole Tie

Mikä on se opetus jota tulevaisuuden ja menneisyyden buddhat opettavat?

Siis mikä on totta seuraavassa tai edellisessä universumissa? Sellainen, joka ei ole riippuvainen ihmisen luomista tarkoituksista, käsitteistä tai kulttuureista. Todellinen buddhalainen ei takerru edes buddhalaiseen identiteettiin.

Dharmaportti on avoinna

Äskettäin pohdin tätä erään zeniäisen kanssa. Hän totesi, että harjoittamiseen ei periaatteessa tarvita zeniä. Olen aivan samaa mieltä. Zeniä ei tarvitakaan periaatteessa vaan käytännössä.

Se auttaa raivaamaan aikaa ja tilaa harjoitukselle, ja antaa sille merkityksellisyyttä. Buddha puhui lautasta, joka pitää jättää kun se käy tarpeettomaksi. Sogaku Harada Roshi sanoi myyvänsä vettä joen rannalla. Zen-traditiossa puhutaan dharma-portin läpäisemisestä. Zen-opettaja lupaa pitää porttia pystyssä.

Ei ehkä kannata kiirehtiä hylkäämään lauttaa keskellä virtaa. Voi jäädä vesi juomatta, kun sitä ei enää ostakaan Harada-Roshilta.

Miksi sitten harjoittaa juuri zeniä? Se on henkilökohtainen valinta.

Jälleensyntymä?

Viime torstain dharmakeskustelu jätti mieleeni kaksi kysymystä. Ensinnäkin miksi tämä meteli jälleensyntymästä? Edellyttääkö zenin harjoittaminen uskoa konkreettiseen jälleensyntymään? Toiseksi miten zen auttaa kohtaamaan oman katoavaisuuteni? Enkö voikaan turvautua jälleensyntymän ajatukseen?

Jälleensyntymä?

Ajatus jälleensyntymästä antaa tulkinnan vapauden. Zen-harjoituksen kannalta ei ole keskeistä, mitä minälle kuvitellaan tapahtuvan tulevaisuudessa – saat valita vapaasti mihin uskot. Jos haluat tutkia asiaa, syvenny kysymykseen: “Mikä jälleensyntyy?”

Samanlainen hämmennys on todennäköisesti vallinnut Buddhan aikoihin. Voimme spekuloida hänen pedagogista ratkaisuaan. Buddha käytti opetuksessaan (tietenkin) vallitsevan hindulaisen kulttuurin käsitteitä, mutta selitti ne dramaattisesti uudella tavalla. Hän myös sovitti opetuksensa kuulijoiden valmiuksiin.

Sielunvaellus kuului vallitsevaan maailmankäsitykseen Buddhan aikana. Sen mukaan sielu, jumalainen kipinä, siirtyy kehosta toiseen, kunnes liittyy Brahmaniin, maailmansieluun. Buddha muutti mielikuvan tästä jatkuvuudesta. Sen sijaan, että olennoilla olisi sielu, atman, ne ovat tyhjiä, anatta.

Sielunvaelluksen sijaan buddhalaisuudessa puhutaan jälleensyntymästä. Jokainen ilmiö syntyy tai on syntymättä uudestaan seuraavassa hetkessä, perustuen vallitseviin olosuhteisiin, karmaan. Menneisyyden seuraukset sekä tulevaisuuden siemenet ovat tässä hetkessä.

2500 vuotta sitten ei myöskään ollut käsitettä prosessi. Jällensyntymä hetkestä hetkeen on ollut nerokas tapa kuvata sitä.

Buddhan nerokkuudella on arvoa tänäänkin.

Mielikuvat minän jatkumisesta ajassa korostavat erillisen minän jatkumista. Tällainen mielikuva voi olla kuolemanjälkeinen elämä tuonpuoleisessa, sielunvaellus toiseen ruumiiseen, taikka fyysisen elämän mittainen kaari, joka päättyy. Kaikki nämä suuntaavat huomion minän jatkuvuuteen ja erillisyyteen.

Tästä näkökulmasta myös elämän projektinhallintaa tekevä “nykyaikainen ja rationaalinen” ajatteleva mieli toteuttaa sielunvaellusta muistuttavaa mielikuvaa. Ainoastaan seuraavan syntymän tilalla on loppu.

Sen sijaan mielikuva hetkestä hetkeen tapahtuvasta jälleensyntymästä kannustaa hereilläoloon ja kokemuksellisuuteen. Se antaa merkitystä sille mitä on tässä ja nyt. Vaikutan maailmaan ja maailma vaikuttaa minuun joka hetki, olen kaikkea muuta kuin erillinen. Se suuntaa huomion kosketuksissa olemiseen, minän ja maailman yhteyteen, ykseyteen.

Mikä on merkityksellistä sen jälkeen kun kykenen päästämään irti minän jatkumiseen liittyvistä huolista? Minä olen hereillä ja teen valinnan juuri nyt. Sillä on seurauksia! Tekoni jäävät elämään omaa elämäänsä tässä maailmassa. Minkälaisen jäljen sinä haluat jättää?

Buddha erikseen kieltäytyi vastaamasta kysymykseen onko hän olemassa kuoleman jälkeen. Kuolinvuoteellaan Buddha sanoi: “Olen elämäni aikana opettanut kaksi asiaa, kärsimyksen ja kärsimyksen päättymisen.”

Zen mestarit ovat käyttäneet syntymän ja kuoleman kysymystä hämmentääkseen oppilaita.

Oppilas kysyi mestari Hakuinilta: “Mitä valaistuneelle tapahtuu kuoleman jälkeen? Entä jos ei ole valaistunut?” Hakuin: “Miksi minulta kysyt?” Oppilas: “Olethan zen-mestari” Hakuin: “Kyllä, mutta en kuollut!”

Oppilas kysyi mestarilta: “Mihin menet kuoleman jälkeen?” Mestari vastasi: “Helvettiin.” Oppilas järkyttyi: “Miten se on mahdollista!” Mestari: “Kukas niitä piruparkoja sitten auttaisi?”

Roshi Philip Kapleau toi meidän perimyslinjamme Japanista USA:han. Oppilas kysyi häneltä: “Mikä sinä haluaisit olla seuraavassa elämässä?” Roshi: “Kiinalainen ravintola.” (Keskustelu tapahtui sesshinin jälkeen kiinalaisessa ravintolassa.)

Entä jos joku toinen jälleensyntyy minuksi? Mikä on minää, mikä toista? Mikä on se, joka jälleensyntyy?

Mestari Mumon kommentoi koania Mu: “… Kerro siis minulle, mikä on tämä zen-mestarien portti? Vain tämä “Mu”. Se on zenin portti. Sitä kutsutaan zenin portittomaksi portiksi. Portin läpäisseet eivät ainoastaan näe Joshua selvästi vaan kulkevat käsi kädessä muinaisten mestarien kanssa, näkevät heidät kasvoista kasvoihin, näkevät samalla silmällä ja kuulevat samalla korvalla. Eikö se olisi ihanaa? …”

Hetkiä Zengårdenissa

Kuvaus ja leikkaus Timo Teräväinen. 1:28 min.

Yhdistää mieli?

Tulevan torstain dharmakeskustelun aihe on karma ja jälleensyntymä. Tällä kerralla alustuksesta tulee lyhyt ja keskustelusta pitkä.

Katsotaan ehdinkö blogata tuosta aiheesta ennen vai jälkeen keskustelun. Sitä ennen jatkoa blogeille kärsimyksestä ja minästä – miten mieli erehtyy olemassaolosta.

Ajatteleva mieli luo mielikuvan ajasta, jossa tunnistettavat ilmiöt, minä mukaan lukien, jatkuvat. Tästä näkökulmasta nykyhetki on vain kuvitteellinen mitättömän pituinen kohta, jossa tulevaisuus vaihtuu menneisyydeksi. Mieli suorittaa minän projektinhallintaa, elämän käsikirjoituksen toteuttamista. Tietenkin asiat ovat ja menevät toisin. Seuraa kärsimystä.

Kokeva subjektiivinen mieli on kosketuksissa maailmaan kuudella aistilla juuri nyt. Ajattelu on tuo kuudes aisti buddhalaisessa maailmankuvassa. Kokemuksellisesta näkökulmasta aika, mennyt ja tuleva ovat spekulaatioita, epätodellisia.

Itsesäilytysvaisto tai pelko tekevät ajattelusta tärkeää juuri nyt. Tulkitsen kokemukseni subjektiivisen maailmankuvani kautta. Erään tutkimuksen mukaan nisäkkäiden aivot käyttävät joutilaan ajan tutkien vaihtoehtoisia tulevaisuudenkuvia, jotka tallentuvat muistojen joukkoon. Sieltä ne saa käyttöön kun tapahtuu jotakin. Haaveilu on siis tarkoituksenmukaista ja hyödyllistä.

Jos suljen muut aistit ja elän ajatuksissani, en ole kosketuksissa todellisuuteen. Mikäli lopetan ajattelun, ja elän vain muiden aistien varassa, kestää hetken ennen kuin jokin tapaturma poistaa geenini evoluutiosta. Molemmat todellisuuden karttelua. Ajattelulla on siis paikkansa. Se on hyvä renki, mutta huono isäntä.

Ajatteleva mieli on siis historian kokemuksen tulos, joka elää omaa elämäänsä. Se palaa kosketuksiin maailman kanssa osallistuessaan valintaan tässä hetkessä. Ja kerää seurauksista kokemusta.

Valintojen tekemiseen tarvitaan tekijä, subjekti, keskipiste – tietoisuus. Kokeva mieli. Tietoisuus on tästä näkökulmasta tarkoituksenmukainen ja väistämätön ilmiö. Se on tietoisuuden itsensä, siis minän, näkökulmasta maailman keskipiste. Ilman keskipistettä mieli olisi kooste automaattisia prosesseja elintoimintojen tapaan. Vaikuttaako itsensä kieltäminen tässä valossa jotenkin oudolta?

Varoituksen sana. Saatat kuulla lausahduksia, kuten “ajattelun lopettaminen”, “valikoinnista luopuminen” tai “egon päättyminen”. Ajatteleva mieli tietenkin muodostaa niistä mielikuvia, zen-tavoitteita, zen-suunnitelmia. Ne jos mitkä ovat harhoja! Ei mitään kosketusta todellisuuteen! Ole siis utelias, tutki mistä oikeasti on kysymys, hanki kokemusta. Älä lukitse itseäsi harhaisiin mielikuviin. Buddhakin kokeili askeesia, itsen kieltämistä, ja ymmärsi ettei se ole tie valaistumiseen.

Kun minä olen läsnä, siis kun maailma on läsnä, kaikki kuusi aistia ovat hereillä tässä hetkessä, tasapainossa, rentoina. Mieli on yhtä. Koen, tunnen ja ajattelen. En uneksi, enkä zombiudu. Tätä zazenissa harjoitellaan. Valitsen olla tässä, uudestaan ja uudestaan.

Ainoa asia, jonka todellisuudessa omistan, on valintani juuri nyt.

Mikä rikkaus! Mikä vapaus! Todellinen religio!

Kuka minä olen?

Nyt siis paneudumme maailman merkittävimpään ilmiöön. Minä. Se käsittää noin puolet olemassa olevasta todellisuudesta. Seuraavassa todistus.

Viime blogissani (kannattaa lukea ensin…) puhuin pyörteestä, millä tavoin se on olemassa ja ei. Sama koskee kaikkia ilmiöitä. Minäkin olen pyörre tapahtumien virrassa, karmapyörre. Mielikuvani minästä perustuu ajattelun rajoitteisiin, todellisuudessa olen jotain muuta. En tarkoita mitään erikoista tai tuonpuoleista, ainoastaan että erehdyn.

Mitä siis tarkoitan kun sanon minä? Olenko varpaani? Oleellisesti jotain muuta. Olenko aivoni? Ilmankaan ei pärjäisi, mutta myös muuta. Mieli? Ruumis? Mieli-ruumis? Myös jotain muuta? Kokemushistoriani? Haaveeni? Minä on ilmeisestikin kooste ilmiöitä, hyvin paljon asiayhteydestä riippuen. Esimerkiksi identiteettiäni kuvaa parhaiten mihin ryhmiin liityn.

Entä olenko sama kuin syntyessä? 5 vuoden ikäisenä? Vuosi sitten? Tänä aamuna? Juuri äsken? Entä jos aivovaurion seurauksena persoonallisuus muuttuu, tai muisti katoaa? Tai iän myötä? Atomit, joista keho koostuu vaihtuvat lähes täysin 7 vuoden kuluessa. Mikä on tuo sama? Mikä on vain syntynyt seuraavassa hetkessä melkein samanlaisena? Ajatteleva mieleni hahmottaa minän suhteessa sosiaaliseen ympäristöön. Ulkoisen tarkkailijan objektina olen aivan ilmeisesti karmapyörre!

Myös subjekti minä rakentuu suhteessa maailmaan.

Arkinen tietoisuutemme rakentuu vähitellen mikrotarinoista. Ne ovat rytmin avulla tallentuneita aistimusten sarjoja. Jokaiseen mikrotarinaan liittyy kehollinen kokemus. Olemassa olevia mikrotarinoita käytetään uusien muodostamisessa. Lopulta päädytään esimerkiksi puhuttuun kieleen, sosiaaliseen koulutukseen tai maailmankuvaan. Myös edellisissä kappaleissa mainitut tavat ajatella minää ovat näitä tarinoita, niihinkin liittyy kehollinen kokemus.

Tietoisuutemme siis rakentuu tarinoista, joissa on aina kaksi osapuolta: Havainto “maailmasta” sekä minän kokemus. Minä on siis maailma, ja maailma on minä. Toista ei ole ilman toista. Nuo keholliset kokemukset arvottavat kohtaamiamme ilmiöitä, ja käytämme niitä valitsemiseen, siis subjektina toimimiseen.

Kiertelevä munkki pysähtyi luostariin joksikin aikaa. Hänen lähtiessään mestari kysyi: “Näetkö tuon kiven? Onko se mielessä?” Munkki vastasi asianmukaisesti: “Kyllä on.” Mestari kysyi: “Miksi raahaat tuollaista painavaa kiveä matkoillasi?” Munkki päätti jäädä luostariin.

Objektisuhdeteoria pohtii yksilönkehitystä suhteessa ympäröivään maailmaan. Vauva toimii ensin vaistonvaraisesti, sitten hahmottaa äidin, muita ihmisiä ja aikuisena tuo objekti on koko maailma. Kun olen vuorovaikutuksessa maailman kanssa, maailmankuvani (jotkut sanovat kulttuuri) selittää tapahtuneen ja antaa sille merkityksen. Näihin kaikkiin tietenkin liittyy kehollinen kokemus.

Tässä yksilönkehityksessä on varhainen vaihe, jossa maailmankuva on vielä epäjatkuva, sirpaleinen ja arvaamaton. Se on äärimmäisen ahdistavaa. Meillä jokaisella on muisto tuosta tilasta ja mieli tekee mitä tahansa välttääkseen tuon ahdistuksen. Subjekti-minän, siis maalimankuvan, hajoaminen on kadotus, totaalinen annihilaatio tai hulluus.

Tarvitsemme maailmankuvan joka on pysyvä, ehjä ja saa jatkuvasti vahvistusta. Siksi maailmankatsomukselliset ja kulttuurilliset asiat ovat ihmisille niin tärkeitä. Siksi uskonnoilla on valtaa. Siksi maailmankuvan muuttuminen pelottaa ja ahdistaa. Siksi ihmiset puolustavat kulttuuriaan äärimmäisin keinoin. Ahdistuksen hallinta on mielen primääri tehtävä.

Pelolla on konkreettinen kohde, opittu tai vaistonvarainen. Pelkoa voi hallita ajattelemalla tai kieltämällä. Tuntematon ja hallitsematon herättävät ahdistusta.

Zazen vahvistaa kohtaamaan ja kestämään pelkoa ja ahdistusta. Zenin maailmankuva on hyvin salliva – on lupa nähdä asiat sellaisina kuin ne ovat. Kun mieli on riittävän vakaa, siihen jopa kannustetaan.

Zeniäinen! Kuka olet!

Intensiivistä zen meditaatioretriittiä kutsutaan nimellä sesshin. Se tarkoittaa kirjaimellisesti yhdistää mieli. Hmm. religere (yhdistää, eheyttää, parantaa) muinaisessa blogissa!!!

Ahdistuneen mielen harhapolut eivät päättyneet… Yhdistää mieli.

Onko elämä kärsimystä?

Katso ympärillesi!

Vanhustenhuolto. Häkkikanalat. Finanssikriisi. Kasvihuoneilmiö. Afganistan. Sotien jäljet suomalaisessa alitajunnassa. Syöpä. Huumausaineet. Hulluus. Masennus. Onnella on aina kääntöpuoli, tiedämme sen. Syntymästä seuraa kuolema. Kysymys kuuluu siis miten elän tässä maailmassa? Pakenenko tätä todellisuutta? Onko se kieltämistä vai oleelliseen keskittymistä? Voinko kohdata karun todellisuuden onnellisena? Mitä tuo onnellisuus on? Onko se edes sosiaalisesti sallittua?

Tämä oli Buddhan suuri kysymys. Oivalluksensa jälkeen Buddha mietti pitkään, onko edes mahdollista välittää muille ihmisille sitä minkä hän oli kokenut. Siitä pohdinnasta syntyi buddhalaisen opin perusta, neljä jaloa totuutta ja kahdeksanosainen polku.

Tyly versio, jonka kuulin 17 ikäisenä lukion uskonnontunnilla: 1) Elämä on kärsimystä, 2) Kärsimyksen syy on elämänjano, 3) Elämänjano on sammutettava, 4) Keino tähän on buddhalainen harjoitus. Ajattelin, että tässä on ylivoimaisesti typerin nihilistinen uskonto, josta olen ikinä kuullut. Tuon kanssa en ainakaan halua olla missään tekemisissä! Päätös kestikin toistakymmentä vuotta…

Buddhan kiteytys olemassaolon luonteesta oli, että ilmiöt muuttuvat ja katoavat (anicca), ovat tyhjiä ja hallitsemattomia (anatta), sekä ovat epäluotettavia eivätkä tuota todellista onnellisuutta (dukkha). Opettajiemme puheita: Sensei Kanja: Olemassaolon kolme tunnusmerkkiä sekä Sensei Sante: Buddhan tie – kärsimyksestä vapautuminen.

Buddhan analyysi on sopusoinnussa esimerkiksi kompleksisuusteorian, modernin fysiikan tai tietoisuustutkimuksen kanssa. Hämmästyttävää ottaen huomioon ihmisten käsitteelliset valmiudet 2500 vuotta sitten.

Andromeda

Kärsimyksen ongelma liittyy oleellisesti ihmisen mielen rakenteeseen ja rajoituksiin, jotka olivat oivallettavissa meditaation avulla jo tuolloin. Kuten lääkekin. Miten Buddhan havaintoja voisi kuvata nykytietämyksen näkökulmasta?

Maailma on simulaatio mielessä

Ihmisen aistit, aistimusten tulkinta sekä käsitteellinen ajattelu ovat nerokas väline. Niiden avulla ihmisolio voi hahmottaa ympäröivää maailmaa ja tehdä parempia valintoja. Tuo maailman malli on kuitenkin ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silti se on ainoamme ja takerrumme siihen vajavaisuuksineen – ja petymme.

Purossa virtaava vesi saa aikaan pyörteen. Se koostuu molekyyleistä, jotka liikkuvat tietyllä tavalla. Minä voin ulkopuolisena tarkkailijana havaita pysyvän muodon ja kutsua sitä pyörteeksi. Todellisuus on virtaavaa vettä, pyörre on simulaatio mielessäni.

Jos piirrän numeron 5 taululle ja kysyn mitä siinä on, lähes kaikki vastaavat viisi. Taululla on väriä. Merkitys viisi on mielessä. Väritkin ovat mielen kokemuksellinen tulkinta valon aallonpituuksista.

Kieli ja käsitteellinen ajattelu ovat jo toimintaperiaatteeltaan animistisia. Mieleni olettaa automaattisesti, että Pyörre on olemassa sinänsä, an sich, että sillä on “sielu”. Tämä on hyvin käytännöllinen oletus. Se mahdollistaa assosiaatiot, käsitteellisen ajattelun, monimutkaisen systeemimallin rakentamisen ympäröivästä maailmasta.

Pyörrettä ei kuitenkaan ole olemassa sellaisena kuin ajattelumme sen hahmottaa. Tätä tarkoittaa anatta, tyhjyys. Tai Mahayana laveammin: “Muoto on vain tyhjyyttä, tyhjyys vain muotoa.” Pyörre ei tunnu kovin suurelta menetykseltä, mutta sama koskee kaikkia mielen tunnistamia ilmiöitä.

Mieli tekee toisenkin perusoletuksen. Ilmiöt ovat pysyviä, “samoja”. Muutos, syntymä ja kuolema ovat poikkeuksia. Tämäkin on käytännöllistä, mutta vain rajallisesti totta. Kun raja ylitetään, seuraa pettymys.

Todellisuudessa pyörteen molekyylit vaihtuvat vilkkaasti. Sen muoto horjuu. Jos patoan puron, pyörre katoaa. Kun avaan padon se ilmestyy. Onko se sama? Onko se sama, jos patoan puron tietämättäsi? Mikä siinä on “sama”? Vastaus: Paikka. Siis asiayhteys, konteksti. Mieli pitää Pyörrettä samana, koska se on samassa paikassa. Syntyy joka hetki uudestaan lähes samanlaisena. Tämä koskee jälleen kaikkia mielen hahmottamia ilmiöitä.

Voimme rationaalisesti päätellä, ilmiöiden tyhjyyden ja pysymättömyyden. Se on kuitenkin mielen pinnallista (siis hyvin jalostunutta) toimintaa. Vaatii ponnistelua päästä kokemuksellisesti kosketuksiin näiden realiteettien kanssa. Zazenissa niitä voi lähestyä omaa turvallista vauhtia.

Kuka minä olen?

Ajattelevan mielen harhapolut eivät jää tähän… seuraavaksi Kuka minä olen?.

Onko zen uskonto – ja mitä sekin tarkoittaa

Minulta kysytään usein onko zen uskonto. Ihmiset tunnistavat, että zen on jotain muuta kuin valtauskontomme. (sekä nimellinen kristinusko, että todellinen mammonanpalvonta) Mikä olisi sitten sopiva yleiskäsite? Filosofia, elämäntapa, harjoitus, perinne? Kyllä, mutta myös jotain muuta.

Valitettavasti kulttuurimme on romuttanut sekä sanan uskonto merkityksen, että sen mitä uskonnon harjoittaminen on. (Tämä on itseasiassa hyvin hyvin surullista – sen seuraukset pääsevät uutisiin.) Siksi usein vastaan vain, että zen on jotain muuta. Tällä kertaa pidempi selitys…

Suomen kielen sana uskonto on pahasti harhaanjohtava. Kansainvälinen uskontoa tarkoittava sana on peräisin latinan sanasta religere, yhdistää, parantaa. Sillä on siis vain rajallisesti tekemistä uskomusten kanssa. Käytänkin artikkelissa tästä eteenpäin valikoiden sanaa religio.

Ymmärrän kyllä harhan historian. Religioilla on pääpiirteissään kaksi keinoa tehtävässään, auttaa ihmistä kohtaamaan todellisuutta tai antaa uskoa paremmasta. Zen oleellisesti painottuu todellisuuden kohtaamiseen sekä siihen, miten sitä voi kestää.

Uskonto?

Miksi religiot ovat syntyneet? Ne ovat ihmisen keino hallita ahdistusta.

Jokainen ratkaisee omalla tavallaan miten kohtaan menetyksen, kuoleman, sen mitä ei voi tietää tai hallita, moraalisen valinnan, tai miten liityn johonkin itseä suurempaan. Erilaiset religioperinteet ovat syntyneet näistä tarpeista. Valitettavasti nämä tarpeet yhdessä laumavaistojen kanssa antavat religiolle pelottavan suuren vallan, jota onkin kautta aikojen käytetty surutta hyväksi. Näin ovat syntyneet uskonnolliset instituutiot.

Subjektiivinen mielipiteeni on, että zen vastaa ihmisen, harjoittajan, tarpeisiin ylivertaisen hyvin – on religio. Zen yhdistää ja parantaa; auttaa kohtaamaan ahdistusta ja menetystä; auttaa tekemään valintoja koko olemuksellaan.

Mikä parasta, zen on religio, jota älyllisesti rehellinen voi harjoittaa.

Ei tarvitse olla tieteenharjoittaja kokeakseen ristiriitaa esimerkiksi kristillisen teologian ja arjen havaintojen välillä. Juuri tämä ristiriita on tehnyt “uskonnosta” marginaalisen nykyaikana.

Zen ei siis perustu sokeaan uskoon. Jokin motivoiva mielikuva tai tarina saa aloittamaan harjoituksen, mutta oleellisesti voit käyttää tieteellistä lähestymistapaa: kokeilla harjoitusta ja jatkaa, jos se tuntuu tarkoituksenmukaiselta. Ei ole myöskään auktoriteettia joka käskisi.

Teen pienen sivupolun torjuakseni skeptikon ensimmäisen kysymyksen: jälleensyntymä? Niin mitä itseasiassa tarkoitat? Zen-mestari voisi sanoa, “en tiedä kun en ole vielä kuollut.” Sekoitetaanko tässä sama ja samanlainen? Jos oivallan mikä on se joka “jälleensyntyy”, kysymys muuttuu epäoleelliseksi. Jälleensyntymän voi esimerkiksi käsittää 2500 vanhaksi mielikuvaksi prosessista – synnyn joka hetki uudelleen. Buddhalaisuudessa on tästä monenlaisia mielikuvia – jokaisella on väistämättä omansa.

Zen siis mahdollistaa rationaaliselle skeptikolle ehjän maailmankuvan – ja religion. Mutta miksi vaivautua?

Ennemminkin, zen haastaa paitsi uskomisen myös tietämisen – niiden erohan on todistettavuudessa. “Kaikki mallit ovat vääriä, jotkut ovat käyttökelpoisia.” (Matemaatikko – George EP Box) Kun pysähtyy miettimään olemassaolon luonnetta, törmää pysymättömyyteen ja tyhjyyteen, väistämättä. Tietämisenkin illuusiosta joutuu luopumaan.

En voi tietää tai hallita, mutta voin olla kosketuksissa, tässä ja nyt. Kun luin Zenkei Shibayama kirjasta “Zen Comments on the Mumonkan” heräämisestä subjektiiviseen todellisuuteen, pidin sitä käsitteellisenä erehdyksenä. Nykyään (ihmisen) mielikuva objektiivisesta todellisuudesta tuntuu kaikkivoipaiselta harhalta.

Kaikki religiot käyttävät samanlaisia inhimillisesti tarkoituksenmukaisia menetelmiä: rukous/meditaatio, ryhmässä harjoittaminen, laulu/resitaatio, kokemuksen kunnioittaminen, alitajuinen ehdollistuminen, ajan ja tilan rajaaminen, toistuvat rituaalit, rituaaliesineet ja -symbolit. Zenissä meditaatioharjoituksella on erittäin suuri merkitys, muutoin se on samanlainen kuin moni muu religio. Vain ulkoa annetun uskomuksen paikalla on suuri kysymys.