Tämä ei ole kirja-arvio, vaan rakkaudentunnustus. Zenkei Shibayaman “Zen Comments on Mumonkan” on ollut minulle käänteentekevä kirja. Se on edelleen ylivertaisesti paras zenistä kirjoitettu kirja, kristallinkirkas lähde. Sen lempeä ja taidokas ilmaisu asettaa tarjolle vuosisatojen kokemuksen, huolellisesti kiteytettynä, taidolla joka seuraa 50 vuoden opetustyöstä.
Junamatkan seuralainen, risaiseksi selattu.
Olen joskus jo maininnutkin, että sain tämän kirjan veljeltäni, joka oli ostanut sen divarista. Painos oli loppu, ja kirja oli itseasiassa harvinaisuus.
Jo lukiessani Mumonkania ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota kuinka kauniisti kappaleet on muotoiltu. Niissä on kerronnallinen kaari, joka välittää hallitun viestin. Näin, vaikka en yleensä kiinnitä kielellisiin asioihin huomiota.
Kirjassa esitellään Mumonkan, klassinen kokoelma koaneja, zen-paradokseja. Tämän kirjan erityinen arvo ovat teishot, opetuspuheet, joissa Shibayama kommentoi jokaista koania, kuinka niitä käytetään harjoituksessa, ja kuinka ne liittyvät zen-traditioon. Olen kääntänyt näytteeksi ensimmäisen koanin “Mu”.
Shibayamasta henkilönä löytyi ainoastaan muistokirjoitus, josta ote alempana. Shibayaman oppilas Keido Fukushima jatkoi opettajansa jalanjäljillä, harjoitti kalligrafiaa ja teki opetusmatkoja USAhan. Jeff Shore oli puolestaan Fuksuhiman oppilaana 80-luvulta, ja on ilmeisesti ensimmäinen länsimainen, joka on käynyt läpi 25 vuotisen Rinzai-zen koulutuksen japanilaisessa luostarissa.
Tässä ote Shibayaman yliopistoluennolle osallistuneen kertomus:
Personal encounter…”University of California, on the occasion of his first visit to the U.S. (1965)
The Abbot was an exceptional individual, and if I have ever met a human being whom I considered to be fully enlightened, it was he. One of the extraordinary things about his persona was that, when he was not doing anything, just sitting, for example, he appeared not to be present, at all, like a dead log. When he spoke, however, light seemed to suddenly burst from him, flooding the room, and one could sense his entire being fully there. But it was his laughter that impressed me the most, a deep, resonate sound that was full of humanity, and seemed to issue from the depths of being itself.”
Kapleaun perimyslinjan perustaja Sogaku Harada Roshi on ollut Shibayaman opettajan opettajan oppilaana ja saanut tältä Inkan eli tunnustuksen oivalluksesta ja luvan opettaa.
Mikä zenissä on se johon rakastuin? Mikä juuri tässä kirjassa osui kohdalleen?
“Se on tässä.”
Shibayamalla on yksi viesti. Hän kertoo suoraan, yhä uudelleen, että jokaisen on itse mahdollista päästä äärettömän äärelle, ja olla yhtä sen kanssa. Tässä. Myös minun.
Ei niin, että joku sanansaattaja kertoisi miten asiat ovat. Ei niin, että suggeroisin itseni uskomaan johonkin viestiin. Shibayama erottaa zen-buddhalaisen tradition zen-kokemuksesta. Ensimmäinen on sormi, toinen on kuu.
Tätä olin etsinyt 20-vuotiaasta lähtien.
Todellisuuden kohtaaminen on yksilölle äärimmäisen merkityksellistä. Absoluuttisesta näkökulmasta se on merkityksetöntä, yhtä hyvä kehityskulku kuin mikä muu tahansa. Ainoastaan sisäsyntyinen motivaatio saa oikeasti syventymään suureen kysymykseen. Siksi valinta on sinun.
Shibayama pitää kiinni tästä periaatteesta ja taluttaa isoäidillisellä lempeydellä lukijan kohtaamaan suuren tuntemattoman. Yhä uudestaan ja uudestaan, erilaisten tarinoiden kautta, lisäten yksityiskohtia ja merkityksiä. Hän näyttää, kuinka traditio auttaa suuren kysymyksen äärellä.
“Elämä on uni,
ei koska se olisi valheellista,
vaan koska se on todellisempaa
kuin miltä näyttää.”– Taolainen sanonta
Japanilaista opetustyyliä on kritisoitu siitä, että se ei “sovi” länsimaalaisille. Ehdottomat mieli- ja kielikuvat otetaan kirjaimellisesti ja niistä saadaan suorituspaineita. Länsimaista rakkaudesta kertovaa kirjallisuutta voisi kritisoida samoin perustein.
Zenillä voi olla hyödyllisiä seurauksia, esimerkiksi keskittymiskyvyn paraneminen tai hyväksyvä läsnäolo. Mutta rakastuminen mullistaa elämän.
Hyötynäkökulmaan liittyy ehdollinen toiminta. Ehkä jos. Sitten kun. Rakkaus on ehdotonta, siis ei-ehdollista.
Jeff Shoren “THIS is not a state of mind” ilmeisestikin demonstroi tapaa, kuinka japanilaiset roshit puhuvat. Viesti resonoi hyvin Shibayaman Mumonkan -kirjan kanssa.
Rakastumiseen liittyy idealisaatiota ja unelmia. Ne ovat käyttövoimaa, motivaatiota pitkälle rakentavalle suhteelle. Tradition kokemus, opettaja sekä kokeneet harjoittajat ovat suureksi avuksi, kun jalostaa näitä unelmia todellisuudeksi.
Zen liitetään moneen käytännölliseen ilmiöön. Tarjolla on mindfulness, zen ja psykologia, zen ja hyväntekeväisuus. Hyvä niin. Haluan muistuttaa zenin alkuperäisestä viestistä, oivalluksesta, kärsimyksen päättymisestä. Ettei kuitenkin kävisi kuten joululaulussa: “Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.”
Sumiko Kudo oli Shibayaman kääntäjä. Tämä ote muistokirjoituksesta selittää osaltaan miksi kirjasta tuli niin vaikuttava.
“Though busy as Chief Abbot over some five hundred Zen temples, for three years he worked at this translation, concentrating on the work during winter months on the island of Hawaii, and for a month in summer in the mountains of Japan. Together with the Hekigan-roku, the Mumonkan has been studied and treasured by Zen students as an authentic text for training. There are many books about Zen in English, but no translations of classic Zen texts with Zen masters’ comments have so far been available in English. We worked on it day and night. Ambiguous or random translations would never do, a grasp of every sentence, and every word, was required. It was like having sanzen (Zen interview) with Roshi everyday. What makes Zen Comments on the Mumonkan most significant is Shibayama Roshi’s own teisho on each koan and on Master Mumon’s commentary. He could not give the usual teisho he would give to the monks at a Japanese monastery using traditional Zen terms. Readers would mostly be American students, highly intelligent but with a completely different cultural background and way of thinking. His constant concern was how Zen could be correctly transmitted to such readers. The work lamp burned until after midnight. Often, I would wake up after a few hours and find the light on in his room. Quietly opening the door, I would see him already working at his desk at three or four o’clock in the morning. The three winters we went to Hawaii he did not go out for sightseeing even once. The best I could manage was to take him out for an hour walk in the evenings.
The manuscript of Zen Comments on the Mumonkan was completed in January 1973, with the unstinting help of Dr. Morgan. Receiving the first copy of the beautifully completed book in May 1974, Shibayama Roshi looked happy, and said, “It turned out nicely. This will be the greatest work of my life. I am grateful for all who helped me to complete it.” Soon after this, he was taken ill and had to be moved into a hospital in Kyoto. In June he underwent two emergency operations, but to the great dismay of his disciples and friends, he passed away on August 29th, 1974, at the age of eighty.
Shibayama Roshi was certainly a great man, and uniquely so. Yet he was an “ordinary man,” who attained his Zen personality only after long and diligent training, an example showing that a man actually can live a life of prajna (wisdom) and karuna (compassion).”
Olipa kerran tyttö. Tyttö katseli yleensä tulta reiästä. Kerran tyttö näki vain mustaa ja valkoista. Kun äiti kysyi, mitä tyttö näki, niin tämä vastasi: “Pelkkää mustaa ja valkoista.” Äiti sanoi, että mietitään sitä myöhemmin, kun minulla on töitä. Tyttö mietti päänsä puhki, kunnes tiesi vastauksen. Tyttö ymmärsi siis näin: “Valkoinen on tulen hyvä puoli, kuinka kaunis se on ja kuinka ihanasti se lämmittää. Ja musta on tulen paha puoli, kuinka se voi tappaa ja murhata toisia.” Kun tuli kuuli sanan murha, se pinkaisi ylös ja lähti pakoon pahaa sieluaan, koska se ei ymmärtänyt hyvää puoltaan. Niinpä se pinkoi ja pinkoi eikä päässyt pakoon pahaa puoltaan, kunnes se hyppäsi miehen takkaan juuri kun tämä oli sytyttämässä sitä. Mies ei
