Shibayaman Mumonkan

Tämä ei ole kirja-arvio, vaan rakkaudentunnustus. Zenkei Shibayaman “Zen Comments on Mumonkan” on ollut minulle käänteentekevä kirja. Se on edelleen ylivertaisesti paras zenistä kirjoitettu kirja, kristallinkirkas lähde. Sen lempeä ja taidokas ilmaisu asettaa tarjolle vuosisatojen kokemuksen, huolellisesti kiteytettynä, taidolla joka seuraa 50 vuoden opetustyöstä.

Junamatkan seuralainen, risaiseksi selattu.

Olen joskus jo maininnutkin, että sain tämän kirjan veljeltäni, joka oli ostanut sen divarista. Painos oli loppu, ja kirja oli itseasiassa harvinaisuus.

Jo lukiessani Mumonkania ensimmäistä kertaa kiinnitin huomiota kuinka kauniisti kappaleet on muotoiltu. Niissä on kerronnallinen kaari, joka välittää hallitun viestin. Näin, vaikka en yleensä kiinnitä kielellisiin asioihin huomiota.

Kirjassa esitellään Mumonkan, klassinen kokoelma koaneja, zen-paradokseja. Tämän kirjan erityinen arvo ovat teishot, opetuspuheet, joissa Shibayama kommentoi jokaista koania, kuinka niitä käytetään harjoituksessa, ja kuinka ne liittyvät zen-traditioon. Olen kääntänyt näytteeksi ensimmäisen koanin “Mu”.

Shibayamasta henkilönä löytyi ainoastaan muistokirjoitus, josta ote alempana. Shibayaman oppilas Keido Fukushima jatkoi opettajansa jalanjäljillä, harjoitti kalligrafiaa ja teki opetusmatkoja USAhan. Jeff Shore oli puolestaan Fuksuhiman oppilaana 80-luvulta, ja on ilmeisesti ensimmäinen länsimainen, joka on käynyt läpi 25 vuotisen Rinzai-zen koulutuksen japanilaisessa luostarissa.

Tässä ote Shibayaman yliopistoluennolle osallistuneen kertomus:

Personal encounter…”University of California, on the occasion of his first visit to the U.S. (1965)

The Abbot was an exceptional individual, and if I have ever met a human being whom I considered to be fully enlightened, it was he. One of the extraordinary things about his persona was that, when he was not doing anything, just sitting, for example, he appeared not to be present, at all, like a dead log. When he spoke, however, light seemed to suddenly burst from him, flooding the room, and one could sense his entire being fully there. But it was his laughter that impressed me the most, a deep, resonate sound that was full of humanity, and seemed to issue from the depths of being itself.”

Kapleaun perimyslinjan perustaja Sogaku Harada Roshi on ollut Shibayaman opettajan opettajan oppilaana ja saanut tältä Inkan eli tunnustuksen oivalluksesta ja luvan opettaa.

Mikä zenissä on se johon rakastuin? Mikä juuri tässä kirjassa osui kohdalleen?

“Se on tässä.”

Shibayamalla on yksi viesti. Hän kertoo suoraan, yhä uudelleen, että jokaisen on itse mahdollista päästä äärettömän äärelle, ja olla yhtä sen kanssa. Tässä. Myös minun.

Ei niin, että joku sanansaattaja kertoisi miten asiat ovat. Ei niin, että suggeroisin itseni uskomaan johonkin viestiin. Shibayama erottaa zen-buddhalaisen tradition zen-kokemuksesta. Ensimmäinen on sormi, toinen on kuu.

Tätä olin etsinyt 20-vuotiaasta lähtien.

Todellisuuden kohtaaminen on yksilölle äärimmäisen merkityksellistä. Absoluuttisesta näkökulmasta se on merkityksetöntä, yhtä hyvä kehityskulku kuin mikä muu tahansa. Ainoastaan sisäsyntyinen motivaatio saa oikeasti syventymään suureen kysymykseen. Siksi valinta on sinun.

Shibayama pitää kiinni tästä periaatteesta ja taluttaa isoäidillisellä lempeydellä lukijan kohtaamaan suuren tuntemattoman. Yhä uudestaan ja uudestaan, erilaisten tarinoiden kautta, lisäten yksityiskohtia ja merkityksiä. Hän näyttää, kuinka traditio auttaa suuren kysymyksen äärellä.

“Elämä on uni,
ei koska se olisi valheellista,
vaan koska se on todellisempaa
kuin miltä näyttää.”

– Taolainen sanonta

Japanilaista opetustyyliä on kritisoitu siitä, että se ei “sovi” länsimaalaisille. Ehdottomat mieli- ja kielikuvat otetaan kirjaimellisesti ja niistä saadaan suorituspaineita. Länsimaista rakkaudesta kertovaa kirjallisuutta voisi kritisoida samoin perustein.

Zenillä voi olla hyödyllisiä seurauksia, esimerkiksi keskittymiskyvyn paraneminen tai hyväksyvä läsnäolo. Mutta rakastuminen mullistaa elämän.

Hyötynäkökulmaan liittyy ehdollinen toiminta. Ehkä jos. Sitten kun. Rakkaus on ehdotonta, siis ei-ehdollista.

Jeff Shoren “THIS is not a state of mind” ilmeisestikin demonstroi tapaa, kuinka japanilaiset roshit puhuvat. Viesti resonoi hyvin Shibayaman Mumonkan -kirjan kanssa.

Rakastumiseen liittyy idealisaatiota ja unelmia. Ne ovat käyttövoimaa, motivaatiota pitkälle rakentavalle suhteelle. Tradition kokemus, opettaja sekä kokeneet harjoittajat ovat suureksi avuksi, kun jalostaa näitä unelmia todellisuudeksi.

Zen liitetään moneen käytännölliseen ilmiöön. Tarjolla on mindfulness, zen ja psykologia, zen ja hyväntekeväisuus. Hyvä niin. Haluan muistuttaa zenin alkuperäisestä viestistä, oivalluksesta, kärsimyksen päättymisestä. Ettei kuitenkin kävisi kuten joululaulussa: “Laps hankeen hukkuu, unhoittuu.”

Sumiko Kudo oli Shibayaman kääntäjä. Tämä ote muistokirjoituksesta selittää osaltaan miksi kirjasta tuli niin vaikuttava.

“Though busy as Chief Abbot over some five hundred Zen temples, for three years he worked at this translation, concentrating on the work during winter months on the island of Hawaii, and for a month in summer in the mountains of Japan. Together with the Hekigan-roku, the Mumonkan has been studied and treasured by Zen students as an authentic text for training. There are many books about Zen in English, but no translations of classic Zen texts with Zen masters’ comments have so far been available in English. We worked on it day and night. Ambiguous or random translations would never do, a grasp of every sentence, and every word, was required. It was like having sanzen (Zen interview) with Roshi everyday. What makes Zen Comments on the Mumonkan most significant is Shibayama Roshi’s own teisho on each koan and on Master Mumon’s commentary. He could not give the usual teisho he would give to the monks at a Japanese monastery using traditional Zen terms. Readers would mostly be American students, highly intelligent but with a completely different cultural background and way of thinking. His constant concern was how Zen could be correctly transmitted to such readers. The work lamp burned until after midnight. Often, I would wake up after a few hours and find the light on in his room. Quietly opening the door, I would see him already working at his desk at three or four o’clock in the morning. The three winters we went to Hawaii he did not go out for sightseeing even once. The best I could manage was to take him out for an hour walk in the evenings.

The manuscript of Zen Comments on the Mumonkan was completed in January 1973, with the unstinting help of Dr. Morgan. Receiving the first copy of the beautifully completed book in May 1974, Shibayama Roshi looked happy, and said, “It turned out nicely. This will be the greatest work of my life. I am grateful for all who helped me to complete it.” Soon after this, he was taken ill and had to be moved into a hospital in Kyoto. In June he underwent two emergency operations, but to the great dismay of his disciples and friends, he passed away on August 29th, 1974, at the age of eighty.

Shibayama Roshi was certainly a great man, and uniquely so. Yet he was an “ordinary man,” who attained his Zen personality only after long and diligent training, an example showing that a man actually can live a life of prajna (wisdom) and karuna (compassion).”

Harjoita 84 000 ihohuokosellasi

Minulta kysytään usein daisanissa kuinka onnistuisi pitämään harjoituksesta kiinni ja syventämään sitä. Lähes jokaisella johdannolla kysytään mitä tehdä, kun mieli laskee hengityksiä ja sujuvasti pohdiskelee muita asioita samaan aikaan.

Asiat ovat hyvin ja oikein juuri näin. On harhaluulo, että zen-meditaatiossa pyrittäisiin tyhjentämään mieli ajatuksista. Vain tajuttomalla ei ole ajatuksia. Zazenin tarkoituksena on olla yhtä maailman kanssa, ja maailmassa tapahtuu koko ajan.

Jos auto ajaa ohi ja kuulen äänen, mielessä liikkuu mielikuva. Kun ääni häipyy, mielikuvakin häipyy. Alitajuisen impulssit aiheuttavat mielikuvia, jotka nekin häipyvät aikanaan. Harjoituksen tekemiseen liittyy mielikuvia. Se, mikä harjoituksen myötä vaimenee on sisäinen dialogi, assosiaatioiden ketju.

Chien-chih Seng-tsan lausui: “Ajatuksia tulee ja menee, mutta niitä ei pidä pyytää teelle.”

Hetkiä Zengårdenissa. Kuvaus ja leikkaus Timo Teräväinen. 1:28 min.

Itseasiassa, jos pyrkii poistamaan ajatuksia, vain lisää niitä.

Mitä sitten voi tehdä?

Zazenissa suunnataan aktiivisesti huomio yhteen asiaan, laskemiseen, hengitykseen, kysymykseen tai ei mihinkään erityiseen.

Ihmisen mieli on nerokkaan tarkoituksenmukainen. Se suuntaa automaattisesti huomion siihen mikä on tärkeää.

Harjoitus kasvaa tärkeämmäksi, kun sitä tekee. Erityisesti yhteinen zazen muiden samanhenkisten kanssa luo merkitystä. Zen-kirjojen lukeminen tai zenistä puhuminen eivät välttämättä hiljennä mieltä, mutta tekevät harjoituksesta merkityksellistä. Lukeminen yksin ei siis riitä, mutta tukee zazenia.

Huomion ylläpito ja suuntaaminen on aktiivista ja väsyttävää työtä. Tämä pätee myös arjessa eikä ainoastaan zazenissa. Säännöllinen zazen auttaa tässäkin kasvattamalla keskittymiskuntoa.

Zazen on yllättävän fyysinen harjoitus. Teen keskittymistyötä koko olemuksellani. Suuntaan aktiivisesti huomiotani myös keholla, kehontietoisuudella. Se miltä minä tunnun tässä ja nyt tekee työtä. Jos unohdan kehoni ja päästän sen jähmettymään yhteen asentoon, niin kehontietoisuus nukahtaa. Ja samantien mieli ryhtyy uneksimaan, haaveilemaan, käymään dialogia ja kokemaan harhoja, makyoita.

Minulla kesti turhan pitkään, ennenkuin opin arvostamaan mestari Mumonin lempeää ja tiivistä ohjetta koanin “Mu” kommentissa:

“Silloin keskity tähän “Mu”:hun 360 luullasi ja 84000 ihohuokosellasi ja tee koko ruumiistasi yksi mahtava kysymys.”

Vannomalla paras

Neljä valaa ja kolme kumarrusta lienee useimmin toistuvia rituaaleja traditiossamme. Ne tapahtuvat ohjatun zazenin jälkeen ja sesshinillä neljä kertaa päivässä. Ne on ehkä otettu Avatamsaka Sutrasta. Tai sitten valat ovat olleet sutran rakennusaineita.

Neljässä valassa siis resitoidaan kolme kertaa:

Vannon että vapautan lukemattomat olennot
Vannon että hävitän loputtomat sokeat halut
Vannon että läpäisen rajattomat dharmaportit
Vannon että saavutan buddhan suuren tien.

Ne ovat kova juttu ja niin on tarkoituskin. Yleensähän suomalainen vannoo vain kostoa. Tai sotilasvalan.

Perinteisessä muodossa valojen jokaisella rivillä on äärettömän suuri haaste: lukematon, loputon, rajaton. Ilmeisestikin kyseessä ei ole realistinen ja vaatimaton suunnitelma. Tarkoitus ei ole käydä kauppaa mahdollisella, vaan muistuttaa äärettömästä.

Portti ja suuri tie

Valat on mahdollista toteuttaa vain jokahetkisellä valinnalla, olemalla hereillä. Matkaa on ikuisesti. Otan askelen, koska rakastan kävelemistä. Valat muistuttavat mihin suuntaan otan askelen. Tämä on puhdasta antamista.

Valojen jälkeen tehdään kolme polvikumarrusta alttaria kohti. Alttarin buddhapatsas on ulkoinen symboli minun mahdollisuudelleni olla hereillä. Zen ei tunnista mitään ulkopuolista tahoa, jota kumarrettaisi. Kumartaminen tekee hyvää egolle. Se tekee hyvää selällekin istumisen jälkeen.

Jos valat tuntuvat liian rankoilta, miten olisi:

Haaveilen, että voisin jonkun joskus ehkä vapauttaa
Saattaisin jostain ikävästä halusta luopuakin
Toivon, että opettaja kertoisi minulle oikeat vastaukset
Ihailen kooovasti Buddhan suuuurta tietä.

Zen-rituaalien tarkoituksenmukaisuus

Zazen on helpotetut olosuhteet harjoitella läsnäoloa ja keskittymistä. (Hyvä keskittymiskunto mahdollistaa monia asioita, kuten työskentelyn suuren kysymyksen kanssa.) Helpotetut olosuhteet vaikuttaa kummalliselta ilmaisulta, kun opettelee istumaan tyynyllä jalat ristissä. Selkää ja polvia kivistää. Lopuksi tehdään joukolla kummallisia rituaaleja, “neljä valaa ja kolme kumarrusta”.

Zazen on mielen lenkkeilyä. Se rajaa arjen hässäkästä ajan ja paikan, jossa tähän hetkeen ja paikkaan keskittyminen on maailman tärkein asia. Zazentreenin jälkeen minulla on kykyä keskittyä syvemmin johonkin muuhun tärkeään. Tästä näkökulmasta zazeniin liittyvät perinteiset toimintatavat ovat tarkoituksenmukaisia. Zazen palvelee harjoittajaa, ei ketään muuta.

Rituaalit ehdollistavat. Kun tulen samaan aikaan samaan paikkaan ja tunnen suitsukkeen tuoksun, mieli kirjaimellisesti siirtyy toisenlaiseen tilaan. Kun kello kilahtaa, minun on itseasiassa helppo istua 30 minuuttia liikkumatta. Koska olen tottunut.

Säännönmukaisesti samanlaisina toistuvilla rituaaleilla on keskeinen rooli ajan ja paikan rajaamisessa. Ne ovat myös siirtymäriitti arjesta zazeniin ja takaisin. Vaikutus on vahvempi, kun rituaaliin liittyy mahdollisimman monipuolinen aistimus: haju, näkö, kuulo, tunto, ajattelu, resitaatio sekä oma koko kehon liike kumarruksessa.

Vahvat rajat mahdollistavat suuren vapauden rajojen sisällä. Mieti hetki – lujat, turvalliset, luotettavat, itse rakentamani rajat. Niiden sisällä voin kokea, tuntea, tutkia, heittäytyä, päästää irti, luottaa.

Rituaalit ja tyhjä tila ovat myös hyvin todellisia. Ajatteluun perustuvat ohjeet ja aikomukset ovat mielikuvitusta. Zazen on todellista. Zenin ajattelu tai siitä lukeminen ovat mielikuvitusta.

Toisaalta, mitä merkityksellisemmiksi koen rajat, sitä lujemmiksi ne kasvavat. Siksi tradition kunnioittaminen tai rituaalien uskottavuus ja koskettavuus ovat tärkeitä. On helpompi pitää zazenia tärkeänä, kun siihen liittyvät mielikuvat ovat positiivisia ja sopusoinnussa oman maailmankuvan kanssa.

Rituaalit tarjoavat mielelle kiinnekohdan, johon se liittää kokemuksia ja näkemyksiä. Esimerkiksi kun kuulen neljän valan sanat ensimmäisen kerran, ne herättävät joitakin ajatuksia. Ehkä minulle kerrotaan niistä jotakin 15 minuutissa. Kun olen istunut joitakin vuosia, minulle on kertynyt kokemusta zazenista, joka mielessäni liittyy valoihin. Olen pohtinut mitä valat minulle tarkoittavat. Niihin assosioituu merkityksiä ja tunteita. Niistä alkaa tulla todellisia.

Yhteys toimii myös toiseen suuntaan. Kun resitoin neljä valaa, niihin liittyvät alitajuiset muistot virkistyvät. Valoihin liittyvien kokemusten ja ajatusten muistijäljet vahvistuvat.

Rituaalien on myös hyvä erottua riittävästi tavanomaisesta. Silloin mieleen rakentuu vaihtoehto ja vertailukohta. Se auttaa tiedostamaan mielen ja jokapäiväisen kulttuurin perusoletuksia, joita en ole koskaan pysähtynyt kyseenalaistamaan. Ne ovat olleet neljän valan mainitsemia sokeita haluja. Voin esimerkiksi olettaa itsestäänselvyytenä, että ihmisen kuuluu olla onnellinen. Siis on pakko?

Zenin perinteiset rituaalit ovat myös tradition suositus. Jollakin tavalla juuri ne ovat valikoituneet ja säilyneet. Ne osoittavat johonkin inhimilliseen kokemukseen, joka on osoittautunut hyväksi ajan saatossa. Harjoituksen myötä syntyy henkilökohtainen kokemus tuosta jostakin, joka ei välity selittämällä.

Makyot, harhat

Japaninkielinen sana makyo, kirjaimellisesti huono ilmiö, esitellään jo johdantokurssilla. Sillä tarkoitetaan erilaisia harha-aistimuksia, joita istuessa ilmaantuu. Huono ilmiö on huono ainoastaan tarkoituksen­mukaisuuden vuoksi; se pyrkii viemään huomioni pois harjoituksesta.

Naama seinässä.

Yksinkertaisimmillaan makyo on vaikkapa outo näköaistimus. Seinässä saattaa näkyä kasvoja, eläimiä tai kirjaimia. Seinän toisella puolella voi näkyä kolmiulotteinen huone. Näkökenttä saattaa kaventua, tummua tai kirkastua. Mielemme on tottunut käsittelemään näköaistimuksia. Kun zazenissa ei ole paljoa visuaalisia virikkeitä, mieli alkaa kehittää niitä. Hiljentynyt mieli myös havaitsee kaikenlaiset ilmiöt herkeimmin, myös makyot.

Näitä aistimuksia voi olla monenlaisia. Voi tuntua, että kasvan suureksi. Voi tuntua, että painovoiman suunta muuttuu ja istunkin katossa. Voi kutittaa tai olla kipuja. Kaikki aistit, näkö, tunto, kuulo, haju, maku ja ajattelu ovat alttiita.

Istuessa on tarkoituksenmukaista keskittyä harjoitukseen niin kauan kuin mahdollista, makyoista huolimatta. Sitten kun ei enää pysty keskittymään, makyo kannattaa särkeä. Esimerkiksi näköaistimuksen saa pois räpäyttämällä silmiä. Tai avaamalla ne. Kokemuksen myötä tulet huomaamaan, että makyot saavat vallan kun päästää silmät kiinni.

Makyot voivat olla myös sitkeämpiä. On vaikea karkottaa päässä soivaa biisiä tai sinnikästä ajatusta. Mielentilat ja vahvat tunteet ovat vielä väkevämpiä ja lisäksi vaikeasti tunnistettavia. Ne ovat minä. Minulle kävi vuosikausia niin, että sesshinin keskivaiheilla tunteet menivät vuoristorataa, välillä masensi ja välillä oli hyvin onnellista. Ehkä työstin jotakin traumaa taikka karmaa, mitä sanaa haluaakaan käyttää. Tässäkin perusohje pätee – keskity harjoitukseen.

Ja sitten on suuri Makyo, suuri illuusio: takertuminen omaan sisäiseen maailman malliin, buddhalaisuuden tunnistama kärsimyksen syy.

Mielikuvitus

Makyot ovat siis mielikuvitusta. Kysynkin psykologian sanoin: Minkä palveluksessa mielikuvitukseni on? Ovatko motiivini sokeat halut, pelko ja pako? Silloin puhuisin makyosta. Mutta mielikuvitus on myös käytännöllistä ja tuottaa iloa. Se on hyvin keskeistä ihmisen olemuksessa.

On minun taiteellinen valintani, mihin suuntaan huomioni, ja sillä on seurauksia. Kuinka hereillä olen? Kuinka vapaana ja tietoisena teen tuon valinnan? Joskus kannattaa puhkaista kupla ja palata kosketuksiin ympäröivän todellisuuden kanssa. Sitä harjoittelen zazenissa joka hetki, herkkänä ja valppaana. Harjaannun havaitsemaan makyon ja valitsemaan. Silloin pelko ja tietämättömyys eivät pidä minua illuusion vankina.

Monet kertovat harjoituksen opettaneen hyvin konkreettisella tavalla, että mielentilat tulevat ja menevät. Makyoiden kanssa painiminen on siis käytännön elämän harjoittelua. Toivottavasti tämä lohduttaa turhautumisen hetkenä ja saa ponnistelemaan vielä kerran.

Tarinan mukaan eräs Jesuiitta kävi Japanissa kauan sitten ja pääsi vierailemaan luostarissa. Hän oli hyvin vaikuttunut nähdessään hiljaa mietiskelevät munkit, ja kysyi opettajalta: “Mitä he ajattelevat.” Opettaja vastasi realistisesti: “Sitä tavallista: naisia ja lounasta.”

Zen työssä

Periaatteessa zen-meditaatiota tehdään kahdella tavalla:

Intensiivinen keskittyminen on oleellista laskemisessa, hengitykseen keskittymisessä ja shikantazassa (pelkkä istuminen). Niitä tehdessä palaan harjoitukseen yhä uudestaan. Vähitellen pystyn keskittymäään yhteen asiaan, ja päädyn silloin tällöin samadhiin, keskittyneeseen tilaan. Harjoitukseni syvenee, harjaannun, ja samadhi seuraa useammin. Elämänlaatu paranee.

Suuri kysymys, eli koan. Harjoituksen myötä, tai jo aikaisemmin, minua alkaa polttaa kysymys. Mikä tämä on oikeasti? Kuka minä olen? Mikä on todellista? Mitä minun oikeasti pitää tehdä? Pidän kysymystä yllä, päivin ja öin. Zazenissa intensiivisesti, muuten tilanteen mukaan. Vähitellen syntyy oivalluksia.

Pelon, ahdistuksen ja menetyksen kohtaaminen – kärsimys

Kun on hyvinä aikoina vahvistanut mieltään, niin vaikeuksien kohtaaminen on helpompaa.

Meditaatioharjoitus palauttaa mielen tasapainoon. Ilmiöiden todellisen luonnon näkeminen auttaa hyväksymään tapahtunutta. Harjaantunut mieli on lujempi.

Zen tukee kriisissä muillakin tavoin. Harjoitukseen kuuluvat rituaalit, tottumukset ja mielikuvat luovat turvaa alitajunnalle. Samoin tekevät yhteisöllisyys, zendo tilana, ohjattu zazen sekä muiden harjoittajien läsnäolo. Opettajan kokemus auttaa.

Zen työssä

Kun palaan perustehtävään uudestaan ja uudestaan se alkaa onnistua. Vähitellen tottumus ja taito kasvavat, syntyy flow, yhä useammin. Työ sujuu.

Kokemuksen myötä syntyy ihmettelyä ja kyseenalaistusta myös työn suhteen. Miksi oikein teemme tätä, miksi juuri näin? Mitä ihmettä oikein tapahtuu? Jatkuva valppaus ja kysyvä mielentila tuottavat oivalluksia työssäkin. Ne synnyttävät oppimista, ymmärrystä ja innovaatioita. Luovuus on mielentila.

Ahdistuksen hallinta työssä

Organisaatiot käyttävät valtavasti energiaa ahdistuksen hallintaan. Ahdistuksesta seuraa usein huonoja päätöksiä. Johtoryhmissä on painetta ja ahdistusta aina, hyvinäkin aikoina.

Kun on hyvinä aikoina rakentanut toimivan työkulttuurin, niin vaikeuksien kohtaaminen on helpompaa.

Toimivat rutiinit ja perustehtävään palaaminen auttavat. Jatkuva oppiminen johtaa parempiin valintoihin. Konflikti, hallitsemattomuus, ennustamattomuus ja epävarmuus kannattaa hyväksyä ja toimia sen mukaan.

Yksilönä voin käyttää perustehtävään keskittymistä ja kysyvää mielentilaa. Jos olen harjoitellut niitä hyvinä aikoina, minulla on valmius siihen kriisinkin aikana.

Ryhmä voi harjaantua keskittymään yhteiseen työhön, ja olemaan utelias ja erilaisuuteen kannustava. Ahdistusta voi oppia käsittelemään.

Johtajana tai muuten vaikutusvaltaisena voin ottaa oppia zenin kokemuksista rakentaessani organisaatiota. Esimerkiksi Toyotalta peräisin oleva Lean traditio tarjoaa hyllymetreittäin konkreettisia tapoja. Minun tarvitsee vain keskittyä ja kysyä. Mitä ihmettä oikein tapahtuu?

Tietoisuus ja zazen

Eilen pohdin tietoisuutta nykytieteen näkökulmasta. Sekä varhaisen buddhalaisuuden että mahayanan yleinen kommentti on, että tietoisuus erehtyy, on se mitä tahansa. Tässä haluan ottaa esille kolme huomiota, joilla on merkitystä zazenille.

1) Tietoisuus on subjekti, keskus

Evoluutionäkökulmasta tietoisuus on syntynyt, jotta erillinen olento selviäisi. Ilman yhtä keskusta en voi toimia yhtenä. Buddhalaiset sutrat mainitsevat, että tietoisuus on sidoksissa mieli-ruumiiseen, toista ei ole ilman toista. Tietoisuus tekee mieli-ruumiin eläväksi.

Zazen tunnustaa tämän. Myös kamppailulajeissa, erityisesti aikidossa, puhutaan paljon keskustasta. Istuessani keskityn haraan, kehon keskipisteeseen, ja mielikuvani saattaa olla “koko universumi keskittyy haraan.”

Se, että olen yhtä maailman kanssa ei poista tätä keskusta. Olen hereillä ja kykenevä toimimaan. Zenkei Shibayama puhui “heräämisestä subjektiiviseen todellisuuteen.”

2) Tietoisuus on suhde tai suhteiden summa

Buddhalaisen maailmankuvan mukaan tietoisuus syntyy aistiperustan ja vastaavan ilmiön kohdatessa. Esimerkiksi kuuloon liittyvä tietoisuus syntyy kun kyky kuulla kohtaa äänen. Kuudenteen aistiin eli mieleen liittyvä tietoisuus syntyy kun kyky ajatella kohtaa fyysisiä aistikokemuksia. Vertaa tieteellisiin spekulaatioihin edellisessä blogissa…

Tietoisuus, keskus, subjekti siis syntyy potentiaalin ja sopivan herätteen kohtaamisesta. Buddhalaisuus ei tunnista (tietenkään) pysyvää tietoisuutta, vaan tietoisuuden virran. Intuitiivisesti voi ajatella, että tietoisuus tapahtuu.

Tämä keskus koostuu lukemattomista suhteista, on katoava ja vailla itsenäistä olemassaoloa. Ydinsutran mukaan “tietoisuus itsessään samoin on tyhjää.”

Suhteessa on subjekti ja objekti. Zazenissa objekti, huomion kohde, on kaikki tai ei mitään, mikä on sama asia. (Numerot laskemisessa ovat hyvin lähellä ei-mitään.) Timanttisutrassa Buddha keskittyi siihen mitä hänellä oli edessään. Zazenissa objekti on tuntematon, pysymätön ja vaatii jatkuvaa hereilläoloa. Jos päästän itseni herpaantumaan, mieli välittömästi luo jonkin mielikuvan johon takerrun.

3) 12 Nidanaa, riippuvainen yhtaikaa syntyminen

Tämä on varsin laaja teoria, joka löytyy Abhidharmasta, varhaisesta buddhalaisesta maailmanselityksestä. Aivan lyhyesti, jälleensyntymä tapahtuu seuraavanlaisen ketjun tuloksena:
Tietämättämyys -> mielen rakenteet -> tietoisuus -> mieli-ruumis -> kuusi aistikanavaa -> kontakti aistikohteisiin -> tunne -> kaipaus -> takertuminen -> joksikintuleminen -> syntymä -> vanheneminen ja kuolema.

Nämä syntyvät silmänräpäyksessä toisistaan riippuvaisina. Perättäinen esitysmuoto saattaa osin johtua esim. suullisen perinteen rajoituksista. Tarkemmin Wikipediassa tai Sante-Sensein kirjassa :”Bortom alla begrepp.”

Tätä voi zazenissa hyvin havainnoida.

Elollisen olentona, tietoisuuteni herää vähän väliä. Tietoisena voin aistia ja tunnistaa ilmiöitä. Tämä on 12 nidanan alkuosa.

Voin valita tarkkaavaisen läsnäolon yhä uudelleen. Taikka, riippuen tietämättömyydestäni, mielikuvitus, spekulatiivinen mieli, sisäinen omaa elämäänsä elävä maailman malli saa vallan. Seuraa ajatusprosessin vanheneminen ja lopulta kuolema. Mitä syvemmälle mielikuvamaailmaan antaudun, sitä voimakkaampi on tämä kokemus. Tämä on 12 nidanan loppuosa.

Pienessä mittakaavassa tätä tulee seurattua zazenissa kun palaa harjoitukseen uudelleen ja uudelleen. Suuremmassa mittakaavassa tämä näkyy vaikka retriitillä, kun mieli takertuu johonkin elämää suurempaan kuvitelmaan, makyoon.

Jatkuva jälleensyntyminen ei ole sinänsä hyvä tai paha, oikein tai väärin. Valinta on jokaisen oma. Zazen paljastaa oman tietoisuuden toimintaa, antaa tahdonvoimaa valita ja auttaa elämään tätä elämää tasapainossa.

Dokusan ja daisan

Viikko sitten oli zazenkaissa eli kokopäivänistumisessa jälleen yli 20 osallistujaa. Moni kävi daisanissa, mihin tässä lämpimästi kannustan.

Koskaan ei tiedä mitä dokusanissa paljastuu.

Zen-traditio tarjoaa henkilökohtaista opetusta. Se tapahtuu oleellisesti dokusanissa, yksityisessä kohtaamisessa opettajan kanssa. Dokusan on luova tilanne; ei voi tietää etukäteen, mitä siellä tapahtuu tai mitä seurauksia siitä on. Netistä löytyi kaunis kuvaus.

Dokusaniin mennään zazenin aikana, kukin halukas vuorollaan. Opettajalla on kokemus omasta 15-20 vuotta päätoimisesta harjoituksestaan. Lisäksi opettaja on seurannut muutaman sadan oppilaan kehitystä, ja on siksi kykenevä auttamaan monenlaisissa tilanteissa.

Zengårdenissa dokusaniin pääsee muutaman kerran viikossa ja sesshinillä (intensiivinen retriitti) kolme kertaa päivässä. Suomessa opettaja käy muutaman kerran vuodessa. Helsingissä saa viikottain henkilökohtaista opastusta daisanissa, jota antavat Sami, Marja ja Ari. Daisan on kuten dokusan, jossa opettajan tilalla on kokenut ohjaaja.

Daisaniin pääsee usein, se on suomeksi, ja monet käytännön kysymykset harjoittamisesta ratkeavat siellä. Tavallinen keskustelu käytännön ongelmista olisi auttanut minua paljon zen-urani alkuvaiheessa. Myös turha jännitys dokusanissa vähenee, kun on harjoitellut daisanissa. Kokeneemmat voivat käyttää daisania säilyttämään tuntumaa ja lisäämään intensiteettiä, kun dokusaniin pääsee harvemmin.

Minulta on kysytty selityksiä miksi käydä dokusanissa… kas tässä:

1) Zazenissa harjoitellaan olemaan hereillä, tässä. Ihmisellä on taipumus vetäytyä omaan sisäiseen maailmaansa. On hienoa, jos zazen tarjoaa turvapaikan rauhoittua ja levätä. Sinne ei kuitenkaan ole tarkoitus erakoitua. Dokusan vetää vuorovaikutukseen, pois omista maailmoista. Se on hyväksi, vaikka ei aina haluaisikaan luopua yksityisestä rauhastaan.

2) Zazenissa tulee joskus kehiteltyä monenlaisia harhakuvitelmia. Suoraviivaisimmat ovat aistimuksia, vaikeammin havaittavat piintyneitä ajatuksia tai emootioita. Länsimainen psykologia sanoisi niitä defensseiksi. Zen kutsuu niitä nimellä makyo, huono ilmiö. Dokusan hyvin usein puhkaisee kuplan ja vetää takaisin realiteetteihin.

3) Harjoituksen näyttäminen opettajalle tekee harjoituksesta merkityksellistä. Se lisää intensiteettiä sekä ennen että jälkeen dokusanin. Tämän huomaa erityisesti, kun koan-harjoituksen myötä on tarkoitus demonstroida opettajalle vastausta. (Koan-harjoituksessa etsitään ratkaisua suureen kysymykseen.)

Vuorovaikutus virtaa dokusanissa.

4) Kun tekee Koan harjoitusta, on tarkoituksenmukaista käydä usein dokusanissa. Silloin vuorovaikutus alkaa sujua, aivan tavallinen jännitys lievenee ja vastauksia alkaa löytyä. Daisania kannattaa käyttää harjoitusvastuksena ensimmäisen koanin kanssa, vaikkei ohjaaja voikaan vastauksia hyväksyä. Vain opettaja hyväksyy vastauksen. Koan harjoituksen myötä syntyy myös helposti makyoita, joten edellinenkin kohta on relevantti.

5) Dokusan kertoo paljon minusta itsestäni, tärkeistä vuorovaikutussuhteistani vanhempiin ja auktoriteetteihin. Onko minulla taipumus ottaa suorituspaineita? Miten reagoin vastoinkäymisiin? Vetäydynkö kuoreeni jos kohtaan vaikeuksia? Mitä kuvittelen opettajasta? Tai itsestäni? Onko minulla käsittelemättömiä traumoja?

Lopuksi vielä myytti suomalaisesta kansanluonteesta. Sisu. Ominaisuus, jota zenissä tarvitaan. Periksiantamattomuutta ja sitoutumista parhaimmillaan. Ei vinguta pienistä. Kolikolla on kuitenkin vaarallinen kääntöpuoli: puhumattomuus, yksin pärjääminen ja häpeä. Sisukas zeniäinen puree hammasta, kärsii fyysisiä ja psyykkisiä kipuja, on pihalla, ei kerro kenellekään ja häpeää yksin. Vaikka vuosikausia. Käykää mieluummin dokusanissa.

Zen ei ole Tie

Mikä on se opetus jota tulevaisuuden ja menneisyyden buddhat opettavat?

Siis mikä on totta seuraavassa tai edellisessä universumissa? Sellainen, joka ei ole riippuvainen ihmisen luomista tarkoituksista, käsitteistä tai kulttuureista. Todellinen buddhalainen ei takerru edes buddhalaiseen identiteettiin.

Dharmaportti on avoinna

Äskettäin pohdin tätä erään zeniäisen kanssa. Hän totesi, että harjoittamiseen ei periaatteessa tarvita zeniä. Olen aivan samaa mieltä. Zeniä ei tarvitakaan periaatteessa vaan käytännössä.

Se auttaa raivaamaan aikaa ja tilaa harjoitukselle, ja antaa sille merkityksellisyyttä. Buddha puhui lautasta, joka pitää jättää kun se käy tarpeettomaksi. Sogaku Harada Roshi sanoi myyvänsä vettä joen rannalla. Zen-traditiossa puhutaan dharma-portin läpäisemisestä. Zen-opettaja lupaa pitää porttia pystyssä.

Ei ehkä kannata kiirehtiä hylkäämään lauttaa keskellä virtaa. Voi jäädä vesi juomatta, kun sitä ei enää ostakaan Harada-Roshilta.

Miksi sitten harjoittaa juuri zeniä? Se on henkilökohtainen valinta.

Hereillä, yöllä

Moni on kysynyt mitä käytännön hyötyä on zenin harjoittamisesta. Unesta voisin jakaa muutaman kokemuksen.

Muutama on kertonut heti johdannon jälkeen, että zazen illalla antaa paremman yöunen. Tämä on hyvin loogista: nukahtaminen vaatii keskittymistä. Zazen hiljentää mieltä. Mielessä pyörivät asiat menettävät otettaan.

Minun iässäni sattuu myös, että herää aamuyöstä valvomaan. Tuollaisessa tilanteessa voi panikoida: “Heräsin valvomaan, vaikka pitäisi nukkua. Miten jaksan huomenna. Mitä minä oikein tekisin?” Silloin ei kannata nousta sängystä ja herättää itseään perusteellisemmin. En siis suosittele, että ryhtyy istumaan yöllä.

Mutta, mikä oivallinen tilaisuus – olen Hereillä! Voin tehdä zen-harjoitusta hiljaa maaten. Voin tehdä jotakin hyödyllistä sen ajan kun olen hereillä. Harjoitus syrjäyttää mieleen pyrkiviä huolia. Jos satun nukahtamaan, hyvä. Jos olen hereillä ja keskityn harjoitukseen, hyvä.