Aivotutkija Jill Bolte Taylorin vaikuttava kertomus, miten hänen oma kokemuksensa maailmasta ja olemassaolosta muuttui aivoinfarktin aikana. TED-talk video
Zeniäinen
Zen tarinoita, kannustuspuheita sekä muita pohdintoja.
Olen harjoittanut opettajan johdolla toistakymmentä vuotta. Toimin ohjaajana Helsinki Zen Centerissä.
My work blog is about mind too...
Ari Tikka
19.11.2011 klo 14:56
Hyvä bloki! Kirjottelehan lisää
11.04.2011 klo 21:08
Nykykulttuuri arvostaa hallittua tavoitteellista toimintaa ja väheksyy läsnäoloa. Sitä että olen kosketuksissa tässä hetkessä, esimerkiksi aistimusten ja tunteiden välityksellä. Vastapainoksi new age tarjoaa idealistisia ihanteita, vaikkapa pahan analyyttisen mielen hävittämisestä. Kysymys on varmastikin monimuotoisempi.
Kannatan keskitietä – mieluummin tasapainossa ja tilanteen mukaan. Tarvitsen sekä motivaatiota että ajattelua pystyäkseni toimimaan eettisesti. Niin tai näin, kokemukseni mukaan meditaation harjoittaminen antaa enemmän valinnan vapautta. Zen-mestari liikkuu vapaasti absoluuttisen ja suhteellisen välillä.
Minulle tämä video kertoi siitä, mikä merkitys on omalla läsnäolon ja yhteyden kokemuksella.
11.04.2011 klo 20:13
Hyvin jännä! Mikähän olisi menneessä ja tulevassa seilaavan “putkiaivominän” ja “tässä ja nyt” -minän välinen ihanteellinen valtasuhde… Ensin mainittua pidetään yleensä liian korkeassa arvossa, mutta täysin ilmankaan ei ehkä selviäisi hengissä. Jälkimmäinen taas vaikuttaisi olevan ehdoton edellytys kestävälle onnellisuudelle. Osaatko sanoa, hävittääkö meditatiivinen elämä lopulta tuon menneessä ja tulevassa seilaavan minän juurineen, vai paneeko se sen vain ruotuun mahdollistaen kummankin “minän” tasapainoisen olemassaolon? Eli onko täysin vapautunut olento jatkuvasti tässä ja nyt, vai vain silloin, kun ei ole akuuttia tarvetta käyttää putkiaivominää? Vai tuleeko kenties molempien yhtäaikaisesta käytöstä mahdollista harjoituksen myötä?